Epämääräistä suo-oppia 3: Päätyyppejä 2: Luhtia ja lähteitä

Heippa kaikki! Todennäköisesti voin julkaista tämän melkein minä tahansa arkipäivänä ja todennäköisyys sille, että olen juuri tuona päivänä ollut suolla on keskimäärin 80 %. Kyllä prosenttiluvut miellyttävät sitten niin kovin.

Suolla rämpiminen ja ihmisten kommenttien pohtiminen on muuten hauskaa joten kiitän ihmisiä kommenteista. Mikä ihme on päätyyppi? Mikä on oikeastaan koko suohierarkian rakenne? Voiko termeillä olla selkeitä määritelmiä vai käytetäänkö vain kuhunkin tarpeeseen sopivia termejä (veikkaan viimeksi mainittua)? Miksi tarkastellaan vain kasviyhteisöjä eikä niiden heterogeenisyyden ilmentämiä vaihtelusuuntia suon topologiassa? Miten päärakennetyypin ja ekologisen vaihtelusuunnan erot, vai ovatko vain samaa huttua eri paketeissa? Onko indikaattoreita olemassa? Pyllistelin kahden Calliergon richardsoni -sammalverson vieressä ja pohdin, onko tämä nyt kuuluisaa Calliergon-rimpilettoa jonka määrittelee kyseisen lajin runsaus, vaiko sitten jotain toista rimpilettoa, jonka kuvauksessa ei C.richardsonia edes mainita. Päädyin, että ei se nyt CalRiL:a ole, koska ei yksi kiuru kesää tee. Tai kaksi. Ei se heterahkasammalkaan muuta esiintymispaikkaansa letoksi (toisin kuin keltasara). Kalareissulla jo tämän tekstin julkaisun jälkeen sain arvokkaita vinkkejä, jotka laajentavat näkökulmaani. Hyvä. No niin!

Edellisessä osassa käsittelimme rämeitä, nevoja ja korpia, noita koulunpenkillä jokaiseen istutettuja tyyppejä. Rämeellähän kasvaa se mänty, korpikuusen kannon alla on mörrimöykkyä, ja neva on sitten avoin suotyyppi. Minkä koulussa opin, siitä pidän jukuripäisesti kiinni myös internetin nimimerkkikeskusteluissa 35 vuotta myöhemminkin.

Jatkamme erilaisten päätyyppien maailmassa ja marssimme nyt vertauskuvallisesti ja usein aivan käsinkosketeltavastikin suohon lähtiessämme aprikoimaan ja psykoanalysoimaan luhtia, ja problematisoimme maailmamme käsitteitä kertomalla jotain lähteistä.

* * *

1.1 Luhdat - taustaa ja filosofiaa

Luhtien perusmääritelmä on useimmissa kirjoissa samankaltainen: ne ovat enemmän tai vähemmän turpeisia soita, joita leimaa limnogeenisyys - ne ovat siis pintavesien vaikutuksen alaisena enemmän tai vähemmän jatkuvan säännöllisesti. Luhtia syntyy paikoille, joissa pintavesien liike ja vaikutus vaikuttavat sekä fyysisesti (esimerkiksi jäiden ja tulvien kautta) että tuomalla paikalle ravinteikkaampaa vettä. Luhtia esiintyy eniten ja yleisimmin purojen, järvien ja jokien rannoilla, joissa vuodenajoista ja sadannasta johtuen pintavedet huljuvat kasvillisuuden pinnassa. Jos paikalle rupeaa muodostumaan edes jossain määrin turvetta, muodostuu luhta. Luhdat edustavat myös vaihettumavyöhykettä vesi- ja maakasviyhteisöjen välillä. Lopuksi todetaan yhteen ääneen, että luhtien tyypittely on lapsenkengissään. Se on ollut lapsenkengissään muuten palttiarallaa 20 vuotta. Luhtatyypit voidaan jakaa myös ilmastollisiin vyöhykkeisiin vesikasvillisuuden tavoin.

Luhtalajistolle on tyypillistä omanlaisensa rakenteen lisäksi tiettyjen vaateliaampien lajien suuri peittävyys. Luhtaisuuden indikaattorilajeja tunnetaan noin sata, huikea määrä. Esimerkiksi kurjenjalka, korpipaatsama, rentukka, kastikat (Calamagrostis spp.), myrkkykeiso, matarat, kurjenmiekka, jouhivihvilä, rantakukka, luhtakuusio, suoputki ja luhtasara ovat putkilokasveista hyvin näkyviä, usein jopa vallitsevia lajeja, jotka indikoivat luhtaisuutta. Rahkasammallajistossa erityisesti oka-, hapra- ja keräpäärahkasammal (squarrosum, riparium, subsecundum) ovat hyviä indikaattoreita. Luhtakuirisammal (Calliergon cordifolium) on varsinkin pienemmillä, humuspitoisilla ja korpisilla luhdilla hyvin tyypillinen laji. Esmes luhtainen saraneva ja sarainen luhtaneva voidaankin yrittää erotella usein sen mukaan, mikä rahkasammal siellä pohjalla hallitsee, mutta oikeasti noilla kahdella ei ole paljoakaan eroa.

Luhdat ovat sangen näkyviä yhteisöjä, ja esimerkiksi lintuharrastajat kohtaavat luhtia hyvin usein. Sieltähän se luhtahuittikin karjuu, ja viitasirkkeli säkättää pajuluhdassa. Pikkusirkku haettiin pensaikkoiselta pajuviitaluhdalta Kuusamontien varresta. Vantaanjoen varren pyöräilyreittien vettyneillä pelloilla esiintyy luhtalajistoa, ja lintulahtia ympäröivät usein laajat luhtayhdistymät.

Ruoho- ja saraluhtaa, joka vaihettuu pajuluhdaksi. Tämä luhta on syntynyt jokilaaksoon, ja se on pinta-alaltaan suuri. Tyypillinen jokilaaksoluhdan rakenne ja kasviyhteisö on helppo tunnistaa jo ilmakuvistakin. 

Rantaluhdat ovat usein hyvin selkeitä ja helposti tunnistettavia yhteisöjä. Niiden sisäinen dynamiikka ja lajistokin ovat keskenään aika samanlaisia, ja muuntelua esimerkiksi sara- ja pensaikkoluhdilla on suorastaan yllättävän vähän. Pajuluhtien rakenne ja lajisto on aika pitkälti samaa Ahvenanmaalta Pohjanmaalle ja Pohjois-Karjalaan. Hauskaa on myös huomata, miten esimerkiksi luhtasara voi äkkiä vaihtua siniheinään, mutta se ei oikeastaan muuta kyseisen suon rakenteessa yhtikäs mitään - yksi laji vain vaihtuu toiseen, melkein samankokoiseen ja vieläpä -väriseenkin lajiin, mutta muuten luhta marssii filosofisesti eteenpäin täysin järkähtämättä.

1.2 Epämääräistä korinaa klassisista luhtatyypeistä
Luhtien päätyyppejä tunnistetaan perinteisesti kahdesta kolmeen. Avoluhdat ovat vähäpensaisia ja -puustoisia, toisinaan jopa nevamaisia yhdyskuntia. Pensaikkoluhdat ovat pajujen, paatsaman tai joskus jopa koivun hallitsemia, pienipiirteisemmin vaihtelevia yhteisöjä. Metsäluhdat ovat, no, metsäluhtia.

Avoluhtiin on luettu muun muassa korte-, sara- ja ruokoluhdat. Näitä yhdistää laajalti tiettyjen harvojen lajien dominoima rakenne, pohjakerroksen suuri vaihtelevuus ja suhteellisen kostea tai jopa kulkukelvoton, usein ohut turvepinta. Korte- ja ruokokasvustot kasvat usein jo vedessä ja liukuma varsinaiseen turvemaahan on vähittäinen. Saraluhtia esiintyy tyypillisesti kuivemmilla alueilla, mutta myös esimerkiksi jouhi- ja luhtasara voivat muodostaa vedestä kuivalle maalle kulkevan jatkumon päälajiston. Saraluhdat korvautuvat etelässä ruoholuhdilla, ja Pohjois-Karjalassa esimerkiksi luhtakastikka ja luhtasara voivat vuorotella samalla luhdalla valtalajeina.

Edustava runsasravinteinen luhta. Taustalla näkyy järven rantaa seuraileva järviruokovyöhyke, jonka sisäpuolelle on syntynyt sara-ruoholuhtaa. Myös pajuluhtaa on paikoin. Etualalla hallitsevina lajeina ovat luhtasara, luhtakastikka ja siniheinä. Harmaansinertävät suuret versot kuuluvat leveäosmankäämille. Tämä luhta saa ravinteisia valumavesiä myös kuvaussuunasta kuvattuna, joten kuivimmat kohdat ovat poikkeuksellisesti melko keskellä luhtaa. Tähänkin luhtayhdistymään kuului myös lettoisuutta.

Avoluhdalla voi joko kävellä ongelmitta, väistellä kuoppia tai upota saman tien paksun turvepatjan alle ja kuolla. Tai mitä tahansa siitä välistä.

Pensaikkoluhdat ovat sitten niitä luhtia, joilla pensaat, erityisesti pajut, ovat hallitseva elementti. Kenttä- ja pohjakerros ovat usein aukkoisia. Lapissa ne korvaa korkeamman vedenkorkeuden vaihtelun muovaama pajuviitaluhta (jonka tyyppisiä yhteisöjä muuten on yleisesti myös keväällä tulvivien pienten jokien varrella ainakin Pohjois-Karjalassa). Suomyrttiluhdilla hallitseva pensas on suomyrtti (Myrica gale), ja tyyppiä näkee lähinnä rannikoilla ja hyvin harvinaisena Järvi-Suomessa.

Metsäluhdat ovat tulvanalaisia metsiä, joissa luhtalajisto hallitsee. Vaihettuma niiden välillä on vähittäinen ja perustuu pitkälti valtapuuhun, paitsi silloin, kun ei. Kenttäkerroksissa on korpisuuden ja lehtomaisuuden lisäksi paljon luhtaindikaattoreita, ja metsäluhdilla onkin välittävä luonne. Sisämaassa tyypit on luokiteltu koivu- ja tervaleppäluhtiin, ja Perämeren rannikolla esiintyy myös harmaaleppäluhta. Toki tulee muistaa, että esimerkiksi koivuluhdan valtapuu voi olla harmaaleppä, ja koivuja kasvaa säännöllisesti rantaluhtien nevamaisilla alueilla, jolloin kyseessä onkin... öö, tyypillä ei taida olla nimeä, ja yhdistelmätyypin kaltainen se onkin.
Tervaleppäluhtia ja -lehtoja näkee esimerkiksi pääkaupunkiseudun ja rannikkokaupunkien luontokohteiden ympäristössä, samoin kuin koivuluhtiakin.


1.3 Luhtaisuudesta noin yleensä
Luhtaisuus on ekologinen vaihtelusuunta, jota esiintyy hyvinkin monenlaisissa elinympäristöissä. Luhtaisuus onkin myös yksi lisämääre soiden tyypittelyssä. Samoin on toki esimerkiksi rahkaisuus, korpisuus, lettoisuus (esimerkiksi on täysin mahdollista kuvata rahkoittunut luhtainen korpilettoräme), mutta luhtaisuutta esiintyy hyvin useassa eri tyypissä määräävänä tekijänä, ja tämän takia luhdat tai luhtaisuus ovat yhdistelmätyypeissä hyvin näkyvä tekijä. Luhdat yhdistyvätkin täysin lähes kaikkiin päätyyppeihin.

Omalaatuinen keskiravinteinen luhtavaihettumayhteisö, jossa fuusioidaan pajuluhtien, avoimien luhtanevojen ja sararämeiden piirteitä. Etualalla pohjanpajua (Salix lapponum). Tähän luhtasysteemiin liittyi myös luhtalettoja.

Laajoilla järven- ja jokivarsien luhdilla näyttää jo maastossa siltä, että ravinteisten pintavesien mukanaan tuomat ravinteet ja veden fyysinen vaikutus ovat merkittäviä tekijöitä luhtatyyppien muodostumisessa. Tällaisia selkeitä paikkoja ovat esimerkiksi mesoeutrofisten lintujärvien rehevät järviruokovaltaiset luhdat, jokivarsien heinä-, paju- ja saravaltaiset pajuluhdat ja karujen järvien laajat saraluhdat. Aina limnogeenisyys ei kuitenkaan ilmene minkäänlaisena selkeänä mesotrofiana, varsinkaan pienten järvien ja lampien rannoilla, vaan ainoastaan rakenteet muuttuvat liukuvasti. Trofiatasot pysyvät aika samanlaisina korteluhdista avoluhtien kautta luhtanevoihin liukuvissa vaihettumissa. Yhdellä luhdalla jouhisara oli hallitseva laji nevalta reunaluisun rämeelle, luhtanevalle ja aina veteen asti, ja muu lajisto on samaa oligoindifferentiä peruskuraa kauttaaltansa. Tällaisissa tapauksissa luhdan ja neva ero on häilyvä, ja usein dystrofisten järvien luhtamainen reunakasvillisuus luetaankin nevakasvillisuudeksi. Se onkin ehkä järkevintä.


Luhtaisuuteen törmää myös muissa paikoissa kuin rannoilla, ja välillä pintavesien vaikutus voi tuntua hieman kaukaa haetulta Monissa korpipainanteissa voi havaita hyvin selkeätä luhtaisuutta. Luhtaisia korpia on runsaasti pienvesien varsilla, ja niiden saadessa nevamaisia piirteitä ollaankin yhdistelmätyypin luhtanevakorpi kieppeillä. Luhtanevakorpia ja juolasarakorpia tavataan yleisesti myös isompien suoalueiden reunoilla, jolloin luhtaisuus lienee peräisin keväisistä, ravinteikkaista sulamisvesistä. Rehevien ruoho- ja lehtokorpien ja rantaviivan vaihettumavyöhykkeestä löytää silloin tällöin metsäluhtia, joissa yhdistyvät saniaiskorpien, lehtimetsien ja luhtien piirteet, ja joita pidetään omana päätyyppinään. Ehkä olisi siis järkevintä puhua pintavalunnan tai pintavesien säännöllisestä vaikutuksesta - mutta tällöinhän monet korvetkin olisivat luhtia? Joka tapauksessa säännöllinen minerotrofia ja korkea vedenpinnan taso tai vaihtelu taitavat olla ainakin klassisilla luhdilla melko määräävänä tekijänä.

Majavaluhtaa. Majava on yksi taigavyöhykkeen merkittävimmistä ekosysteemejä muokaavista lajeista (ihmisen, kekomuurahaisten ja hirven ohella) ja on maailmanlaajuisestikin merkittävä otus. Jokivarren avoluhdat ja koivuvaltaiset luhtanevat voivat muuttua omituisiksi, kun majava sekä vähentää puiden varjostuksen määrää, tekee polkujaan ja ennen kaikkea muuttelee vedenpinnan korkeutta. Tällöin pioneerit ja kestävät lajit yleistyvät vakautta suosivien lajien kustannuksella. Etualalla näkyy runsaasti ranta-alpia. Kenttäkerroksen valtalajeina tällä kohdalla ovat siniheinä, suursarat ja pienet, nuoret pajut. Aukkoisesa pohjakerroksessa kasvaa keräpäärahkasammalta (Sphagnum subsecundum). Vesikasvillisuuden ja luhtakasvillisuuden vähittäinen vaihettumisluonne näkyy joenuomassa hyvin.

Luhtaisuutta on havaittavissa myös kausikosteikoissa, jotka - kuten hyvin muistamme - ovat esimerkiksi Lutussa yksi päätyyppi. Varsinkin kumpu- ja päätemoreenialueilla esiintyy hyvin säännöllisesti pienialainen ja selkeä, vähäturpeinen kausikostea suotyyppi, jolla ei ole virallista nimeä. Itä-Suomessa niitä on kutsuttu joskus nimellä lössä, joten käytetään paremman puutteessa sitä. Nämä lössäsuot ovat usien pieniä, kesällä järjestään kuivuvia soita, joiden hyvin vähälajisia kasviyhteisöjä hallitsevat usein selkeästi korpiset ja luhtaiset lajit. Keskiosat voivat olla esimerkiksi luhtaista juolasarakorpea tai monotonista luhtasaraikkoa, ja kurjenjalkaa ja korpipaatsamaa tavataan säännöllisesti. Tyyppi ilmeisesti rakentuu minerotrofisten valumavesien, hitaasti läpäisevän kivennäismaakerroksen ja suuren vedenpinnan vuodenaikaisvaihtelun yhdistelmänä, ja niissä on piirteitä sekä luhdista että kausikosteikoista. Ovatko nämä sitten luhtia, kausikosteikoita vai yhdistelmätyyppejä, ja miten niitä pitäisi rajata?

Luhtaa. korpea, rämettä, rämeistä luhtanevakorpea..? Runsaasti luhtaisuuden indikaattoreita (esim. luhtavilla) ja rakennepiirteitä koivuvaltaisessa ja rakenteeltaan kuitenkin valtaosin korpimaisessa vaihettumassa. Lisäksi rakenteessa piirteitä hyvin voimakkaasta kausittaisesta vedenpinnan korkeuden vaihtelusta. 

Luhta on siis paitsi päätyyppi, myös ekologinen vaihtelusuunta, joka voi esiintyä lähes minkä tahansa kaltaisen suon rakenteeseen vaikuttavana tekijänä ja lisämääreenä. Se vain täytyy kyetä tunnistamaan, useimmiten tiettyjen selkeiden ja yleisten indikaattorien, kuten kurjenjalan, näkyvyytenä.

Se luhdista ainakin toistaiseksi.

2. Lähteet
Lähteet ovat paikkoja, joissa maan pinnalle purkautuu pohja- tai orsivettä. Näitä syntyy silloin, kun jossain kohdassa pohjaveden pinta leikkaa maanpinnan tason, kuten esimerkiksi laajojen harjualueiden yhteydessä tai kun läpäisevän pintakerroksen alla on heikosti läpäisevä kerros.

Lähteiköissä on hämärää. Tässä meso-eutrofinen lähdepinta, jossa kasvaa mm. otasammal. Tällaisissa lähteiköissä liikkumisessa tulee olla varovainen, sillä niihin saattaa humpsahtaa reittä myöten tuosta vain. Huurresammalet puuttuvat, muuten lettolajistoa esiintyy runsaasti.

Lähteisyys näkyy kasviyhteisössä hyvin nopeasti tiettyjen lajien, erityisesti kiiltolehväsammalen (Pseudobryum cinclidioides), kilpisammalten (Rhizomnium spp) ja purolähdesammalen (Philonotis fontana) suurena peittävyytenä ja rehevämmillä lähteillä ruohojen monimuotoisuudella. Useimmiten lähteiden ympärillä on monimuotoista, korpista tai rimpi/välipintalettoista kasvillisuutta, mutta toisinaan pohjavesikin voi olla kovin karua, ja lähteen erottaa lähinnä valumavesien kylmyydestä. Keltanupikka (Mitrula paludosa) -niminen kotelosieni muuten vaikuttaisi useimmiten kasvavan pohjavesivaikutteisten pienvesien partailla tai niissä. Lähdevedet ovat useimmiten kylmiä, niillä on korkea sähkönjohtokyky ja usein neutraalin oloinen pH. Lähdevaikutus heikkenee aika nopeasti alavirtaan siirryttäessä, kun lähiympäristön huuhtoumat alkavat vaikuttaa vesikemiaan.

Lähteiköt ja lähdeympäristöt on luokiteltu Eurolan opissa yhdeksi pääsuotyypikseen, sillä niiden ympäristössä esiintyy usein tietynlaisia turpeisia ja vettyneitä elinympäristöjä. Lutu puolestaa luokittelee lähteikköluontotyypit valtaosin omiksi pienvesikseen, mutta toteaa, että lähteiköitä ympäröivät kasvillisuustyypit ovat usein selkeitä, rajautuneita ja menevät soiden määritelmien piikkiin.

Lähteikköluontotyyppien rakenne vaihtelee melko vähän. Lähde voi purkautua suoraan purona, jolloin kyseessä on purolähde eli reokreeni, tai jäädä allikoksi, limnokreeniksi, jossa lähdevesi muodostaa hienon altaan. Hetteikkölähteillä eli helokreeneillä pohjavesi purkautuu laajalla alueella ja muodostaa hetteikköisiä, vajottavia ja usein vaikeasti liikuttavia komplekseja. Tämän lisäksi usein voi havaita tihkupintaisuutta, jossa pohjavettä tursuaa maasta, mutta aika vähän. Useimmiten lähes kaikkia soiden lähteitä ympäröivät monenlaiset suot, mutta metsälähteet voivat olla selkeästi rajautuneita allikkolähteitä.

2.1 Lähteiden luontotyypeistä
Luontotyyppien kasviyhteisöt on lähteiköillä jaettu klassisesti ja helposti kahteen: eutrofiset huurresammallähteiköt ja kaikki muut. Huurresammallähteikköjä leimaa erityisessti huurresammalten (suvut Cratoneuron ja Palustriella) runsaus, monimuotoinen putkilokasvilajisto ja se, että ne ovat Kainuusta etelään hyvin uhanalaisia. Yhtään en ole vielä löytänyt varmasti. Jos huurresammalia, muita spesifejä indikaattorisammalia tai lähteillä rarisia putkilokasveja, kuten yökönlehtiä, ei oikein löydy, arvioidaan vain, onko lähde millä trofiatasolla (meso, meso-eu, jopa oligo-meso). Mulla on vain pari kuvaa huurresammallähteiköistä eikä mitään niistä juuri saatavilla - jos joku nimeltämainitsematon Oulangan kävijä sattuisi istumaan hyvien kuvien päällä, niin kelpaisi tähän!


Lähteet yhdistyvät muihin luontotyyppeihin, ja useimmiten soilla lähteiden ympäristössä esiintyy ainakin mesotrofiaa ja useimmiten myös lettoisuutta. Lähdevaikutus voi näkyä suolla pitkän matkan päähän, ja joskus ilmakuvista voi nähdä poikkeavia värimaailmoja, jotka selittyvät maastossa lähteisyydellä.

Lähteestä purkautuva ravinnerikas vesi on vaikuttanut siihen, että tässä harjunliepeellä on aika hieno ja edustava lettoräme. Lajistossa mm. mähkä, karhunruoho, kultasammal ja rassisammal. Lisäksi välipintalähdelettoa. Lähteestä itsessään on kuva tuossa ylempänä.

Lähteestä lähtevä pieni lähdepuro kulkee turpeen pinnalla. Tähän kohtaan on muodostunut välipinta- ja rimpilettoa, lettorämeitä ei ole.

Lähteisyys on vaihtelusuuntana erityisen yleinen harjunreunuksien korvissa ja rämeillä, moreenialueilla, Pohjois-Suomessa sekä Etelä-Suomen savipatjojen päällä. Vaikkei näistä usein selkeää lähdettä löydykään, voi pohjavesien lähdevaikutus tai tihkupintaisuus muokata ympäristöä lähteiseen suuntaan. Usein lehto- ja ruohokorpien lisämääreisiin kirjoitetaankin "lähdevaikutusta" tai "tihkupintaa", joka ilmenee lähinnä tiettyjen lehtisammalten osuuden nousuna ja Philonotiksen puskemisena välipinnoille. Toisinaan on vaikea tulkita, onko kyseessä pohja- vai orsivesi. Kasviyhteisöjen kannalta tämä erottelu on ehkä keinotekoinen, sillä selkeillä orsivesien purkautumispaikoilla yhteisöt ovat lähdeympäristöjen kaltaisia lajistoltaan ja rakenteeltaan.

Lähteitä kannattaa aina etsiä ja ne tulee aina rajata tarkoin. Ne ovat tärkeä ja suojeltu luontotyyppi, joilla on usein kulttuurihistoriallistakin arvoa, ja niissä esiintyy sangoin joukoin uharilajeja. Lähteiden ympäristöt on jätetty useimmiten hakkaamatta, joten niissä esiintyy usein myös vanhan metsän lajistoa. Lähdevaikutus rikastuttaa koko ympäristöään.


SEURAAVASSA OSASSA:
Kirjoitetaan yhdistelmätyyppi, lausutaan "emmää tiiä, se oli jotain ihme välimuotoa".

Epämääräisen suo-opin perusteet II: Kolme kohdetta kerralla, kaikki on aivan...

Edellisessä osassa horistiin sekavasti suotyypeistä ja suoyhdistymistä. Toivon mukaan lukijalle jäi jotain päähän, sillä jatkamme nyt matkaa rakennepiirteiden kummassa maailmassa ja tarkastelemme soittemme päätyyppejä.

Totta puhuen aiheen päättäminen tälle kakkososalle oli vaikeaa, sillä nyt ollaan pääsemässä sellaiseen soppaan ettei sitä saa tolkutettua yhtään kenellekään alle parissa tunnissa ja koko homma muuttuu keskinäisten interaktioiden mössöksi. Syytän siitä sekä olemattomia pedagogisia taitoja(ni) että käsitehärdelliä. Voisin käsitellä trofiatasoja ja ravinteisuutta, tai sitten voisin käsitellä päätyyppejä. Ongelmana on se, että holistisessa suohörhöilyssä kaikki käsitteet liittyvät toisiinsa. Maastossa on ainakin helpompaa, jos ensin tajuaa jotain päätyypeistä ja vasta sitten jotain trofiasta, luhtaisuudesta ja muista tekijöistä jotka oikeasti muovaavat päätyyppien ja suotyyppien rakennetta.

Mutta: tässäkin kirjoituksessa esiintyvät eri trofiamääreet niin monasti, että ne pitänee kertoa heti kättelyssä. Jos tajuat jotain trofioista, skippaa tää seuraava kappale.
  

INFOPÖMPELI

VAIHTELUSUUNTA 1: OMBRO-MINEROTROFIA

A. Ombrotrofinen: Saa ravinteet sadevedestä. Erittäin vähäravinteinen. Keidassoille leimallista. 

B. Minerotrofinen: Saa ainakin jotain ravinteita pinta- tai pohjavesien kautta. Tyypillistä letoille, luhdille, aapasoille, korville, keidassoiden reunoille, kausikosteikoille jne. sekä monille nevoille. Ei tarkoita välttämättä mitään rikkaampaa kasvimaailmaa tai hyviä fiboja. PH ombrotrofisia soita korkeampi. Omia indikaattorilajejaan.

VAIHTELUSUUNTA 2: Trofiataso

1. Oligotrofinen. Vähäravinteinen. Esim. huuhtoutuneilta, karuilta kangasmailta pintavaluntana tulevat vedet voivat olla minerotrofisia mutta oligotrofisia. Yleistä. Alhainen pH-arvo.

2. Mesotrofinen. Keskiravinteinen. Lajistoon ilmestyy ravinteiden suhteen vaateliaampia lajeja. Suht harvinaista. Esimerkiksi monet luhdat ja suuri osa korvista ovat mesotrofisia.

3. Eutrofinen. Runsasravinteinen - veden johtokyky ja sen pH-luku ovat korkeita, vesi on ravinnepitoisempaa. Useimmiten vedessä on ainakin jonkin verran liuennutta kalkkia. Eutrofiset suot ovat usein, mutteivät aina, lettoja.

No niin, nyt osaat nämä. Näitä termejä nimittäin tulee eteen kohta.

Niin ja vielä tulevasta sanastosta: yhdistelmätyyppi on suotyyppi, jossa on piirteitä useammasta kuin yhdestä päätyypistä: esimerkiksi korpirämeessä on korven ja rämeen piirteitä, monet letot ovat yhdistelmätyyppejä jne. Niitä on sitten paljon. Ja ne ovat sekavia. Ja niitä voi luoda itse loputtomasti. Mutta se siitä!

Kerrotaan siis rämeistä, nevoista ja korvista ja annetaan pohjaa seuraaville päätyyppikirjoituksille. Toivon mukaan käsitys siitä, mitä rämeet, korvet ja nevat oikeastaan ovat auttaa siinä vaiheessa, kun päätä ruvetaan hämmentämään erilaisilla trofiatasoltaan poikkeavilla yhdistelmätyypeillä, luhdilla ja letoilla.

Asiaan.

Tupasvillarämettä. Mäntyä, rahkasammalia ja valtalajina tupasvilla (Eriophorum vaginatum). Vertaa alempana olevaan isovarpurämeeseen

Ensimmäisessä osassa kerroin hieman suoyhdistymistä ja sivusin pikaisesti suotyypin käsitettä. Kuten lukija muistaa, käytin suotyypin määritteenä kasviyhteisöä. Tarkemmin sanottuna suotyypit voidaan luokitella rakennepiirteittensä perusteella useampaan eri päätyyppiin, jotka ovat tyypillisimmillään - mutteivät aina! - määritettävissä maastossa. Päätyyppien klassisessa luokittelussa näkyykin, että ne on tehty hieman post hoc: selkeän näköisille päätyypeille on keksitty omat määritteensä sen perusteella, miten ne on luokittelija erottanut, ja luokitteluperusteet eivät ole keskenään rinnasteisia. Yhtä kriteeriä ei siis voi soveltaa niin, että sen avulla määrittäisi kaikki suotyypit, vaan tyypittelytyökalupakki on tässä suhteessa hyvinkin spesifi.

Soilla on eurolalaisessa koulukunnassa yhteensä kuutta eri päätyyppiä: Korvet, rämeet, nevat, letot, lähteiköt ja luhdat. Näistä korvet, rämeet ja nevat ovat ehkä klassisimpia päätyyppejä ja niistä on hyvä aloittaa. Lähes aina samalta suoalueelta löytää useita päätyyppejä - poikkeuksia ovat korpi- ja rämepainaumat, jotka voivat olla käytännössä vain yhtä tai kahta suotyyppiä.
Modernimmassa Lutussa (Suomen luontotyyppien uhanalaisuus) päätyyppejä on seitsemän: korvet, neva- ja lettokorvet, rämeet, neva- ja lettorämeet, nevat, letot ja luhdat. Lähteiköt ovat oikeastaan vähän huonosti mihinkään suotyyppiin istuva lisämääre, joten sinällään kannatan enemmän Lutun näkemystä, jossa lähteet ovat pienvesiä, eivät mitään soita - lähteiden ympärille muodostuu lähdesoita, mutta niinhän sitä harjujen liepeille muodostuu harjusoita, eivätkä harjut silti ole mitään soita, vaan harjuja. Nih.

Lähteiköt ja luhdat ovat hieman eri tavalla toimivia, ja lettoisuus perustuu runsasravinteisuuteen, ei niinkään topologiaan tai hydrodynamiikkaan. Niinpä nyt käsitellään rämeitä, korpia ja nevoja, koska niistäkin saa monta sivua tekstiä jos niin haluaa.

1. Rämeet
Rämeet ovat useimmiten mäntyvaltaisia soita (vaikka myös kuusi voi olla valtapuu ja koivua on yleisesti sekapuuna), joita leimaa mätäspintaisuus*, rahkasammalten runsaus ja stydien varpu- ja kangasmaan kasvien suhteellinen runsaus. Rämeillä on usein paksultikin turvetta. Suuremmat ja klassiset rämeet ovat keskustavaikutteisia, eli suon turpeen ja veden kemiaa määrittelee itse turve ja ympäristöstä, kuten kivennäismaalta, ei juuri saada lisäravinteita - valtaosin lisäravinteet tulevat sadevedestä tai jostain kuolleesta hirvestä. Ne osat, jotka saavat vesiä ulkopuolelta, ovat usein vähäravinteisia (oligotrofisia). Monet keitaiden keskiosat ja pienet suot ovat sadeveden varassa eläviä (ombrotrofisia). Joiltain rämeiltä, kuten esimerkiksi rahkarämeiltä, voi puusto puuttua lähes kokonaan.

Vanhaa ja luonnontilaista isovarpurämettä. Suopursu ja vaivero hallitsevat kenttäkerrosta. Suomuurainta, koivua ja tupasvillaa näkyy siellä täällä. Puusto on harvaa ja tällä suolla aika jämerää. Tällä kyseisellä pienellä keidassuolla keskiosat olivat hyväkasvuista puustoista rämettä, ja ajatus viekin jo lähelle metsäkeidasta, joka on uhanalainen luontotyyppi. Vertaa ylempänä olevaan tupasvillarämeeseen - huomannet samankaltaisuuden.

Rämeiltä ei oikein voi välttyä, mikäli Suomen pusikoissa yhtään samoaapi. Pienet kangasmaan kosteammat, vettä pidättävät kohdat voivat nopeasti muuttua rämeiksi (ja usein nimenomaan kangasrämeeksi, kangasmetsän ja rämeen välimuodoksi), erityisesti kallioisilla tai kuivemmilla mailla. Lintuharrastajatoverit näkevät pieniä mäntykankaiden kangasrämesoistumia esimerkiksi kävellessään Porkkalan kärkeen. Aapasoita ympäröivät usein rämealueet ja keidassoilla keskiosat voivat olla esimerkiksi metsäistä isovarpurämettä (metsäkeidas-luontotyyppi), tupasvillarämettä tai jopa lähes täysin puutonta, ruskorahkasammalmättäiden hallitsemaa rahkarämettä.

Rämeiden määrittäminen rämeiksi on useimmiten suhteellisen yksioikoista. Usein jo männyn runsaus vie ajatukset rämeisiin, ja mätäspinnan ja varpujen yhdessäolo tuo lisävarmuutta ruotoon. Lajisto on usein valtaosin melko indifferenttiä. Rämeiden värimaailmaa hallitsevat ruskean, punaisen ja vaaleanvihreän eri sävyt. Innovoiva huippuosaaja tunnistaa jopa lähes  puuttoman tupasvillarämeen rämeeksi, vaikka sillä välipintaisuus** onkin hallitsevampaa. 

1.2 Rämetyypeistä
Rämeillä on hallittavissa oleva määrä tyyppejä. Ehkä näkyvimpiä ovat kangasrämeet, isovarpurämeet ja tupasvillarämeet. Isovarpurämeitä leimaa Etelä-Suomessa suopursun runsaus, muita suuria varpuja ovat esimerkiksi juolukka ja kanerva. Tupasvillarämeet ovat kosteampia ja tasaisempia, varpu- ja pensaskerros on aukkoisempi, ja kenttäkerroksen valtalajina on tupasvilla. Usein marssiessa metsästä kohti keidassuon keskiosia törmää aluksi korpiseen laiteeseen, joka esiintyy mosaaiikkimaisesti kangasrämeiden kanssa. Tämän jälkeen tulee usein laajakin ja ikäväkulkuinen isovarpurämealue - se, jossa suopursulle herkkä saa keväällä ahdistusoireita -, ja suon keskiosia lähestyttäessä vastaan alkaa tulla tupasvilla- ja rahkarämeitä.

Etualalla vähäpuustoista rahkarämettä. Mätäspintaa hallitsee ruskea ruskorahkasammal (Sphagnum fuscum). Kuvassa on myös paikoin välipintanevaa, joka erottuu vaaleanruskeina painaumina. Mättäisyys ja ruskorahkasammalen runsaus kertovat tämän olevan Eurolan oppien mukaan nimenomaan rahkarämettä ja nevoille tyypillinen väli/rimpipintaisuus puuttuu. Metsätaloudessa tätä kuitenkin voitaisiin kutsua nevaksi, koska puita ei juurikaan ole. Turvetta on varmaan metritolkulla.

Kuvan keskiosissa näkökulma laajenee yhdestä suotyypistä useampien muodostamaan laajempaan yhdistymään. Keskellä näkyy monille avosoille tyypillisiä mätäslinjojen (keidassoilla kermien), ja nevapintojen (keidassoilla kuljujen), muodostamia veden virtaussuuntaan nähden poikittaisia rakenteita. Saman rakenteen näkee pienoiskoossa, kun kovan vesisateen aikana katsoo keltaisen sydvestin hupun alta metsätietä virtaavaa sadevesipuroa tai hyppii kadunposkessa virtaavassa hulevesivuossa. Koivunsiemenet kertyvät samalla tavalla riveiksi.

Hauska ja yllättävän vähälukuinen rämetyyppi on kauniin kellanvihreän värimaailman tarjoava pallosararäme, jossa kenttäkerroksen valtalajina on - no, pallosara. Harvinaisemmista rämetyypeistä mainittakoon Pohjois-Suomen pounikko. Joitain rämetyyppejä leimaa kalvakkarahkasammalen (Sphagrnum papillosum) hallitsevuus pohjakerroksessa. Jälleen kerran mielikuvitus on lentänyt Tauvon tyylillä ja näitä rämeitä kutsutaan kotoisasti kalvakkarämeiksi. Erilaisia yhdistelmätyyppejä on ziljoona, joista yhdestä, mesotrofisesta sararämeestä, tulee aikanaan oma kirjoituksensa.

2. Nevat
Nevat ovat avoimia, väli- ja rimpipintaisuuden*** hallitsemia soita, joilla puustoa on vähän tai ei laisinkaan ja joissa voi hulahtaa reisiä tai kaulaa myöten suohon, mikäli ei hallitse suokävelyn alkeita. Nevat voivat olla myös hyvin pieniä, kuten kuljunevat, jolloin ne esiintyvät suoyhdistymien ja yhdistelmätyyppien osana (esimerkiksi rimpinevarämeellä on ____ ja ___, täytä itse). Metsätaloudessa neva on puuton suo, joka ei ole letto. Muistetaan toki, että esimerkiksi kasvitieteessä lettonevat on kuitenkin yleinen ja tunnettu ilmiö, mites tää konsensus?

Suureen harjupainaumaan syntynyttä ombro-oligotrofista lyhytkorsinevaa. Tasaista ja melko märkää. Rahkamättäillä kasvaa mäntyjä, mutta niin vähän, ettei tästä nevarämettä saa.

Nevat määrittyvät hyvin pitkälti märkyyden ja suhteellisen tasaisuuden perusteella. Lajisto voi olla mitä tahansa täysin ombrotrofisesta kuljunevalajistosta, kuten leväköstä (Scheuchzeria palustris), aina rikkaaseen lettolajistoon, kuten esimerkiksi lettolierosammaleen (Scorpidium scorpioides) ja matosammaleen (Scorpidium/Calliergon/Pseudocalliergon trifarium, riippuen sen hetkisestä taksonomisesta kaaoksesta). Nevoja voi olla rinteillä, korvissa, lähteiköillä ja avosoilla. Ne ovat erityisen hallitsevia aapasoiden märissä keskiosissa ja viettokeitaiden alaosissa. Nevoilla kasvaa usein sarakasveja, kuten rahkasaraa, mutasaraa, jouhisaraa ja pullosaraa. Saranevoille ne antavat helposti tunnistettavan yleisilmeen ja värimaailman. Minerotrofiset nevat ovat usein hyvinkin vaaleita, esim. pullosaran lehtien värin takia.

2.1 Nevatyypeistä
Nevatyyppejä on suuri määrä: Eurola tunnistaa noin 30 tyyppiä, joista osa on hyvin selkeästi rajautuneita ja osa, kuten luhtanevat, puolestaan dumppiluokkia. Nevoja on jos jonkinlaisia ombrotrofisista kuljunevoista ja oligotrofisista lyhytkorsinevoista✝ aina hyvinkin hienoihin rimpilettoihin. Kulju- ja rimpinevoja voi kohdata jopa keidasrämeiden keskiosissa. Monien aapasoiden ja viettokeitaiden märimmissä osissa on usein laajoja neva-alueita. Ravinteisten soiden rimpinevat käydään aina läpi todella tarkalla kammalla.

Mesotrofista rimpinevaa. Paikalla kasvoi muun muassa puna- ja kaitakämmekkää. Rimpinevoilla, erityisesti meso-eutrofisilla, törmää usein aivan avoimiin vesipintoihin.

Nevat eivät toki ole samankaltaisia, vaan kasvillisuus voi erota voimakkaasti eri tyyppien välillä. Sinällään nevojen luokittelu on suhteellisen leppoisaa hommaa, sillä kasvilajistosta saa nopeasti kiinni ja jotenkin ne myös piristävät. Ongelmana on tosin se, että nevalla voi saada saappaansa täyteen vettä, mikäli ei ole treenannut suokävelyä. Nevat ovat kuitenkin mielestäni aika selkeä tyyppi ja niiden yhdistelmätyypitkin ovat jotenkin rämeiden ja korpien yhdistelmätyyppejä armollisempia. Lituskaista ja märkää.

Myös luhtaisilla rannoilla ja jokivarsilla voi olla suuria nevakokonaisuuksia, joilla voi esiintyä myös esimerkiksi kurjenjalkaa, karpaloa ja järviruokoa. Saranevojen dumppiluokkia voi löytää niin järvenpoukamista, korpipainaumista, luhtaniityiltä kuin suurten avosoiden keskiosista. Dumppiluokkia nämä ovat siksi, että ne ovat vähän minkälaisia sattuu, kunhan saraisuutta on tarpeeksi. Samoin luhtanevat ovat yksi iso sotku, sillä hyvinkin erilaiset ja kasviyhteisöltään poikkeavat suotyypit voidaan läjittää luhtanevaksi nimenomaan luhtaisuuden takia.

Luhtaista saranevaa järvenrantasoilla. Nämä tyypit yhdistelevät kokeellisella ja progressiivisella klangilla sekä luhtanevojen että saranevojen staileja, ja nakkaavat päälle mausteeksi vähän räme- ja korpimausteita. Voilá!

3. Korvet
Korvet ovat useimmiten ravinteisia (meso- tai meso-eutrofisia), kuusi- tai sekametsävaltaisia kivennäismaan ja turvemaan rajamailla epätietoisesti häilyviä puustoisia suotyyppejä, joita yhdistävät seuraavat asiat:
1. Kuusi on usein - muttei aina - valtapuu, korvet ovat metsäisiä;
2. Mättäisyys on usein hyvin selvästi kehittynyttä ja mättäiden välissä voi olla jo turpeettomia rimpipintoja, kuoppia ja välipintoja. Puut kasvavat usein selvästi mättäillä. Tosin osa kangaskorvista ja esimerkiksi muurainkorvet voivat olla hyvinkin tasaisia pohjaltaan. Ruohoja tavataan yleisesti ja runsaasti.
3. Helvetisti hyttysiä, joskus hyviä muurainpaikkoja.
4. Korvilla on ihan oma värimaailmansa, jossa yhdistyvät kuusen ja korpikarhunsammalen tummanvihreys, korpirahkasammalen kaunis vaaleus ja lehtipuiden tuottama valon ja varjon leikki.

Korvet ovat siinä suhteessa hankalia, että ne muodostavat täysin suoran vaihettuman kangasmetsistä ja lehdoista rämeisiin, ja niissä esiintyy lähes aina myös muita ekologisia vaikutussuuntia, kuten luhtaisuutta, nevaisuutta ja lähteisyyttä, joten metsätuntemus on aika tarpeellista. Turvekerroksessakin on huikeata vaihtelua. Karuimmat korvet, kuten muurain- ja puolukkakorvet, voivat olla hyvin vähälajisia, rahkasammalvoittoisia, monotonisia ja metsävarpujen hallitsemia, kun taas rehevissä ja usein lähteisissä ruoho- ja lehtokorvissa lajisto voi olla hienon lehdon kaltaista, pohjakerros on todella pienipiirteisesti muunteleva, sammalissa vallalla ovat lehtosammalet ja hiirenportaat voivat kohota silmän korkeudelle. Kosteimpien lehtojen ja lehtokorpien ero on usein akateeminen. Erityisesti meikäläinen inhoaa ruoho- ja lehtokorpien sekä kangasmaiden muodostamia liukumia, sillä varsinkin asemakaavakartoituksissa on melkoisesti väliä sillä, onko paikka laitettu ruohokorveksi, saniaislehtokorveksi, lehtokorveksi vai lähdelehtokorveksi - ja useimmiten kaikkien piirteitä löytyy melkein yhtä paljon. Myös yhdistelmätyyppejä löytää korpialueilta todella usein, joten korvet ovat kokonaisuudessaan päätä raavituttavia hyttyspusikoita.

Lähteistä ruoho-lehtokorpea, joka on ravinteista ja rehevää tyyppiä. Huomaa monimuotoinen pohja- ja kenttäkerros. Vaihettuu suoraan toisaalta lehtoon, toisaalta saraiseen lettorämeeseen.

Vaihettumien ja pienialaisuuden takia onkin tärkeää yrittää muistaa pinta-ala ja tarvittava tarkkuus. Esimerkiksi suuria metsäkortekorpia löytää todella harvoin, mutta aarin-parin MkK-pläntteihin törmää useinkin. Ovatko ne sitten niitä erittäin uhanalaisia luontotyyppejä vai vain sattumanvaraista vaihettumaa - ken tietää.

Tämän kangasmaisen metsäkortekorven pohjakerroksessa valtalajina oli korpikarhunsammal (Polytrichum commune), myös muurainta ja lehtipuita oli runsaasti, ja suossa olikin jo yhdistelmätyypin piirteitä.

Korpiin törmää useimmiten kumpuilevien maastojen varjoisissa notkoissa (varjoisia ne ovat siksi, että niissä on suuria korpikuusia, jotka ovat siellä, koska ne ovat varjoisia), suurten suoyhdistymien laiteilla ja alueilla, joissa on selkeätä pohjavesi- ja tihkupintavaikutusta. Aika moni on varmaan mustikkametsässä kömpinyt alaspäin ja jossain vaiheessa huomannut seinäsammalen korvautuneen korpirahkasammalella (S. girgensohnii), eli hää o toikkaroinu mustikkakorpeen. Usein korpilaiteet voivat olla hyvinkin märkiä, raate- ja/tai vehkavaltaisia ja nevamaisia osia sisältäviä härdellejä, ja rämeisiin vaihettuessaan syntyy yhdistelmätyyppi korpiräme, jossa on sekä rämeen että korven piirteitä.

3.1 Korpityypeistä
Korvet voidaan jakaa ravinteisiin ja vähäravinteisiin aitokorpiin (jos yhdistelmätyypit pidetään nyt lähestymiskiellon päässä). Vähäravinteiset korvet ovat usein hyvin lähellä metsämaata ja lajistossa esiintyy sekä räme- että metsälajistoa. Esimerkiksi karut puolukka- ja muurainkorvet ja hieman rehevämmät mustikka- ja metsäkortekorvet ovat usein selkeästi soita, vaikka kangasmetsäkasvit, kuten esimerkiksi metsälauha, mustikka ja metsäkastikka, voivat olla paikoin suhteellisen yleisiäkin tai jopa hallitsevia.  Ravinteiset korvet puolestaan liukuvat hienosti lehtomaisten kankaitten, lehtojen ja rämeiden välillä, ja niissä on usein tihkupintaa, noroja, luhtaisuutta ja jopa lähteitä.

Keväinen kuva. Osin ruohoista mustikkakangaskorpea. Näiden yhteydessä esiintyy säännöllisesti myös kangaskorpia. Tämä on syntynyt tyypillisesti moreenimaan notkelmaan. Kuvaussuuntaan eteenpäin jatkaessa vastaan tulee ensin korpirämeitä, sitten jo tupasvilla- ja isovarpurämeitä.

Rämeiden ja nevojen luokittelun ollessa suht helppoa ja melko ykstotista ja -oikoista hommaa - kunhan muistaa katsoa, onko kalvakkarahkasammalta pohjakerroksessa vaiko ei - on korpien kanssa usein vähän niin ja näin. Osittain tämä johtuu juuri siitä, että monimutkaisten ekologisten vuorovaikutusten takia korvet ovat hyvin heterogeeninen ja Suomiehistä ja -naisista piittaamaton ryhmä. Ainut tapa oppia korpia on käydä niitä aktiivisesti läpi mahdollisimman paljon, ja siltikin niiden kanssa on kerta toisensa jälkeen ongelmia.

* * *

Seuraavan kirjoituksen potentiaalisia aiheita on useita. Voimme jatkaa päätyypittelyn tarkastelua, käydä tarkemmin läpi trofiaa ja ekologisia vaihtelusuuntia (näiden kahden suuren aiheen ero alkaa olla luhtien ja lettojen kohdalla todella pieni, koska molempia määrittelevät tietyt ekologiset vaihtelusuunnat) tai vaikka tarkastella esimerkiksi lettoja ihan omana pikku lukunaan. Todennäköisesti käyn parilla letolla kuvaamassa ennen kuin kerron niistä enempi. Seuraava päivitys saapuu jokin ruma ja sateinen päivä. Kysymykset ja valitukset kommentteihin, voin jopa yrittää vastata väärin. Caveat emptor.




*Mätäspintaisuus: kuivemman mätäspinnan vallitsevuus pinta-alalla. Mättäät ovat kuivimpia pienkasvupaikkoja - kosteampia ovat märät rimmet ja niiden väliin jäävät mielikuvituksellisesti nimetyt välipinnat. Mättäät voivat vaihdella saramättäistä aina karhunsammalmättäisiin - kasvillisuus ei ole niinkään tärkeää, vaan nimenomaan havaittava sijainti selkeästi vesirajan keskiarvon yläpuolella. Klassisimpia mättäitä ovat ehkä rämemättäät, joilla rusko-, jokasuon- ja punarahkasammalmättäillä kasvaa muun muassa karpaloita, kanervaa, suopursua, tupasvillaa ja rahkasaraa. Korpimättäillä valtalajina voi olla esimerkiksi korpirahkasammal ja mustikka.

**Välipintaisuus: "Sinne ei mene reittä myöten, mutta ei siinä voi istuakaan." Eli märän ja avoimen rimpipinnan ja kuivan mätäspinnan väliin jäävä alue, joka on kumisaappailla talsiessa märkä ("vedenpinta 5-20cm suon pinnasta"). Kasvillisuudeltaan vaihtelevia, useimmiten lyhytkortisia kasveja ja sammalia suosivia.

***Rimpipintaisuus: Tämän pystyy viisaampi kurkiainen päättelemään. Tämmöisessä ei voi kävellä, mutta siinä voi kahlata, uida tai kokea hukkumiskuoleman. 

✝ Lyhytkortisuus: Kenttäkerrosta hallitsevat lyhytkasvuiset ruoho- ja sarakasvit, kuten pienet sarat Carex spp., tupasvilla, tupasluikka ym. 

Epämääräisen suo-opin perusteet I: Suon määritelmät ja suoyhdistymät

Olen oikeastaan koko kesän työskennellyt soilla. Samoin olen työskennellyt viime kesän soilla. Soita on tullut katsottua myös vuosina 2012, 2011, 2010 ja 2009. Valtaosin olen hypännyt soilla Pohjois-Karjalan alueella ja Uudellamaalla sekä Kuusamossa - näistä Kuusamo on ehdottomasti omituisin, ja käydyt paikat vaihtelevat Ahvenanmaan ja hemiboreaalisen vyöhykkeen piensoista Pohjois-Karjalan viettokeidas-aapasuo -vaihettumasoihin, kausikosteikoihin, Kuusamon rimpilettoihin ja rinnesoihin ja Kilpisjärven palsasoihin. Koska tässä hommassa on hieman kertynyt yleisnäkemystä (vaikken mikään suoekspertti vielä olekaan), ajattelin hieman kertoa soista noin yleisellä tasolla. Valtaosin oppini perustuu akatemiaan, kursseihin ja yleiseen netissä valittamiseen, Seppo Eurolan Oulanka Reports -oppaisiin, luontokartoituksiin ja Suomen luontotyyppien uhanalaisuus -kirjallisuuteen. Näiden kirjojen aksioomien mukaan mennään, vaikka niitä varmasti tulee tässäkin sarjassa dissattua. Suoluokittelusta, suotyypeistä ja on kirjoitettu paljonkin, ja siten tämä koko sarja on vain pintaraapaisu, eikä sen tarkoituskaan ole esittää kovin syvälle menevää, konstruktiivista kritiikkiä, vaan ehkä enemmän kertoa siitä, miten alkutaipaleella oleva suoihminen kiroaa luokittelun keinotekoisuutta ja nauttii siinä sivussa suoluonnon monimuotoisuudesta. Ote on kepeän soveltava.

1. Mikä on suo?

Suolle on niin monta määritelmää kuin vastaaja kehtaa antaa. Botanistisesti painottuneet biologit käyttävät usein kasvimääritelmää - suo on paikka jossa kasvaa suokasveja, jotka tuntee siitä, että ne kasvavat suolla, hieno kehäpäätelmä. Näiden kasvien jäännöksistä syntyy turvetta, ja turve on usein hapetonta ja hajoaminen hidasta vedenpinnan korkean tason takia. Geologin mielestä suo on paikka, jossa turvetta on yli 30 senttimetriä - eli esimerkiksi ohutturpeiset rinneletot eivät ole soita, vaikka ne botanistisesti niitä olisivatkin. Tämän lisäksi botanisti tai hydrologiapainotteinen suoekologi ei miellä luonnontilaltaan muuttuneita turvekankaita enää varsinaisesti [luonnontilaisiksi] soiksi, mutta ne lasketaan turvemaiksi. Joku voi puolestaan pitää kangaskorpea täysin normaalina metsämaana, mutta toisessa määritelmässä paksu turvekerros kertoo totuuden - suota, ei mustikkatyypin kosteaa kangasmetsää!

Itse noudatan valtaosin eklektistä, fiilikseen perustuvaa mutua: suo on hydrologian määrittelemä kokoelma kasviyhteistötyyppejä, joita luonnehtivat useimmiten vedenpinnan korkeus suhteessa huuhtoutumiskerrokseen, tietynlaiset kosteikkokasvien ja happamien alueiden lajien yhteisöt ja se, että niillä on vaikea kulkea muuten kuin kumisaappaissa. Tämä on hyvin pitkälti linjassa Suomen suotuntemuksen konsensuksen kanssa, vaikka ajattelussa onkin aukkoja - "tämä on suo, koska niin on totuttu ajattelemaan." Jo näinkin häilyvä rajanveto rupeaa usein olemaan hankalaa, kun saavutaan esimerkiksi rantaluhdille tai kausikosteikoille - turvetta ei välttämättä ole, kasviyhteisön määrittelee vedenpinnan vuodenaikaiskierto..

Tässä mielessä suo ei paljoa eroa muista ekologisista käsitteistä - tai edes lajikysymyksestä. Luonto kun ei kunnioita antamiamme rajoja, vaan liukuu sulavasti määreestä toiseen. Täten tyypittelyt ja määrittelyt ovat vain ihmisen vajavaisen aivotoiminnan artefakteja ja hyödyllisiä työkaluja. Suoluokittelun vanhat mestaritkin muistuttavat aina, ettei suotyyppejä ole edes olemassa. Ne ovatkin sopimuksia.

Kirjoitusta ei ole tarkoitettu niinkään akateemiseksi synteesiksi Suomen suotieteen tilasta, vaan johdannoksi siihen, miten soita voi lähestyä enemmän tai reilusti vähemmän romanttisesti. Fokus on tiukasti amatööreissä ja aloittelijoissa. Toivon mukaan sarja antaisi sen lukeneille jotain ajateltavaa ja kyvyn tulkita soista kirjoitettuja horinoita vähän paremmin.

Tämän elinympäristön lähes jokainen tunnistaa suoksi: paksuturpeista suokasvillisuuden ja pienten mäntyjen leimaamaa, tasaista ja märkää "heikkokasvuista" elinympäristöä. Paikallinen keidasrämeyhdistymä, Joensuu.


2. Millaisia suot ovat? Miten soita luokitellaan? - Suoyhdistymät
Soiden luokittelussa on useita eri tarkkuustasoja. Klassisessa ajattelussa Suomen suot on jaettu kolmeen suureen, ilmaston säätelemään suoalueeseen joilla hallitsevat tietynlaiset ilmastolliset yhdistymätyypit: keidassuovyöhyke Etelä-Suomessa, palsasuovyöhyke aivan pohjoisimmassa Lapissa, ja näiden väliin jäävä aapasuovyöhyke, jonka painopiste on Koillismaalla, Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Tarkemmassa määrittelyssä voidaan myös erotella sekä aapa- että keidassuovyöhykkeellä kolme eri ilmastollista alatyyppiä, kuten Peräpohjolan aapasuot ja hemiboreaalisen vyöhykkeen konsentriset keidassuot. Eurolan mukaan myös Käsivarren suurtuntureiden lähdesuot voivat olla oma pääyhdistymätyyppinsä. Vaihettumat ilmastollisten suoyhdistymien välillä ovat selkeätä todellisuutta. Sitten tulee kaikenlaisia suotyyppejä, paikallisia suoyhdistymiä, ravinteisuustasoja, luhtaisuutta ja korpisuutta, yhdistelmätyyppejä, tihkupintaa ja indikaattorilajeja, ja lopuksi muistivihkoon raapustetaan mystisiä merkintöjä kuten LuSaKoiKR, RaLR tai LäWarnLuNK.

Näin siis, jos mennään vain yhden kirjan voimin - mutta entäs kun kirjoja onkin kaksi tai useampia? Entä, jos Suomen suot luetaankin Ruuhijärven mukaan seitsemään eri alueelliseen suoyhdistymäryhmään (termi on lähes rinnasteinen ilmastolliselle yhdistelmätyypille): konsentriset kermikeitaat etelässä, eksentriset kermikeitaat Järvi-Suomessa, Pohjanmaan aapasuot, Peräpohjolan aapasuot, Metsä-Lapin aapasuot, Tunturi-Lapin palsaruot ja Tunturi-Lapin paljakkasuot?

Sekavaa. Tämän takia tuleekin ymmärtää mikä on päätyypin, suoyhdistymän ja suotyypin ero. Kaikki suoyhdistymät koostuvat nimittäin suotyypeistä. Termistöä on pakko avata, sillä käsitteitä on paljon ja ne ovat osittain päällekäisiä tai ainakin huonosti rakennettuja - vai mitä sanotte suotyypistä, suoyhdistymästä ja yhdistelmätyypistä aivan eri termeinä? Arvon lukijaa kehotan olemaan nyt kärsivällinen.

Termistö on Eurolaa. Tämä on tärkeä tietää, sillä termistö riippuu myös kirjasta.

2.1 Suotyyppi
Suotyyppi on kasviyhteisötyyppi: samankaltaisten kasviyhteisöjen muodostama alue, jonka ihminen voi helposti/"helposti" erottaa ympäröivistä alueista ja joka on usein tietyllä tavalla itsensä näköinen. Tällaisia suotyyppejä ovat muun muassa rimpinevat, rahkarämeet, isovarpurämeet ja ruohokorvet - näillä on myös alatyyppejä, joista ei tarvitse vielä sen kummemmin perustaa. Hyvin pienialaiset suot, kuten kangasmaiden kallioiden soistumat, voivat koostua vain yhdestä tai kahdesta suotyypistä. Esimerkiksi kangasmaiden soistumilla yleisiä suotyyppejä ovat kangasrämeet ja joko tupasvilla- tai isovarpurämeet.  Suuremmat suoyhdistymät, kuten esimerkiksi Torronsuo tai Patvinsuo, voivat olla kymmenien suotyyppien muodostamia komplekseja, joista osa on suuria ja hallitsevia ja ilmaston säätelemiä (kuten esimerkiksi suurten keidassoiden keskiosien rahkarämeet), osa taas voi olla pieniä ja paikallisia tai määrittyä vain paikallisolosuhteiden mukaan (kuten harjunreunojen lähdesuot).

Suotyyppien esiintyminen ei ole tiukan maantieteellisesti määrättyä, vaikka usein maantiede tai ilmasto voivat rajoittaa joidenkin suotyyppien esiintymistä: karuja korpia löytyy niin Inarista kuin Ahvenanmaaltakin, rimpilettoja on siellä, missä maaperä on sopivaa ja karuja rimpinevoja esiintyy laajalti koko maan alueella, mutta pounikkoa ja rääseikköä ei Etelä-Suomesta löydä. Kun botanisti menee suolle, määrittää hän useinkin suotyyppejä. Näistä enemmän osissa seuraavissa kirjoituksissa.

2.2 Suoyhdistymät ja päätyypit
Suoyhdistymä on useiden suotyyppien muodostama, maantieteellisesti ja hydrologisesti melko eheä kokonaisuus, joka muodostaa kokonaisuudessaan "suon" tai "suoalueen". Juuri nämä suoyhdistymät ovat niitä peruskoulun keidas-, aapa- ja palsasoita, joita usein soina käsitellään, mutta suotutkimuksessa niitä käsitellään useimmiten tarkemmin.

Kolme ilmastollista päätyyppiä, eli järkevämmin ilmastolliset yhdistymätyypit, on melko helppo kuvata pääpiirteissään. Nämä muodostavat Suomen soiden ilmastollisen, pohjois-eteläsuuntaisen vaihtelusuunnan, ja näillä ei siis ole tekemistä rämeiden, nevojen ja korpien sun muiden kanssa.

Etelässä vallalla ovat paksuturpeiset, keskeltä kohonneet ja karut keidassuot. Keidassoiden ravinteikkaimmat kohdat ovat useimmiten suon laiteilla, suon keskiosat saavat vetensä vähäravinteisena sadevetenä, ja suot ovat keskimäärin melko karuja. Rahkasammalet (Sphagnum spp.) ovat näkyviä ja vallitsevia.
Keskiboreaalisella vyöhykkeellä yleistyvät aapasuot. Aapasuot saavat vetensä usein kevättulvien aikaan pintavaluntana, joten niiden ravinnetaso on keidassoita korkeampi. Aapasoiden reunat ovat märkiä keskiosia korkeammalla, ja monien aapasoiden keskelle ei kannatakaan lähteä hyppimään. Turvekerros on keidassoiden turvekerrosta ohuempi. Märkyys ja sarojen (Carex spp.) yleisyys ovat näkyviä.

Palsasuot ovat katoavaa luonnonperintöä. Palsasuot muistuttavat aapasoita, mutta niitä hallitsevat suuret (jopa metrien korkuiset) sisältä ikiroudassa olevat mättäät, palsat. Palsasoita esiintyy paikoitellen pohjoisimmassa Lapissa, ja niiden tila heikkenee ilmaston lämmetessä kovaa vauhtia.

Esimerkiksi Torronsuo on kilpikeidas - tietty keidassuon yhdistymätyyppi, jota leimaa keskiosan kuperuus ja runsasrimpisyys. Valkmusan kansallispuiston Munasuo on myös keidassuo, mutta se kuuluu eteläisempiin laakiokeitaisiin. Pohjois-Karjalan keidassuot, kuten esimerkiksi Patvinsuon osat, ovat tasaisia ja alaosistaan kosteita viettokeitaita, joissa on osittain aapasoiden piirteitä. Kaikilla näillä esiintyy usein lähes samoja suotyyppejä, mutta eri suhteissa, ja ne muodostavat erilaisia suurkuvioita. Ilmastolliset suoyhdistymätyypit ovat totta kai ilmastollisesti (haihdunta, sadanta ja tulvaisuus) säädeltyjä, joten ne liukuvat ilmastovyöhykkeittäin. Runsastulvaiset aapasuot saavat paljon vettä ympäröiviltä mailta kevättulvien aikaan, joten ne eivät luonnontilaisina rupea kohoamaan keskiosistaan ja muutu keidassoiksi, joiden keskiosat saavat vain ravinneköyhää sadevettä.

edit: Meinasi unohtua! Myös kausikosteikot voidaan luokitella - esimerkiksi Suomen luontotyyppien uhanalaisuus -kirjan eli kotoisammin Lutun mukaan - omaksi päätyypikseen. Ainakin ne ovat todella erilaisia kuin muut suot, jotka ovat myös aika heterogeeninen ryhmä. Lutulaisesti myös maankohoamisrannikon suot ovat omia päätyyppejään, eivät siis paikallisia suoyhdistymiä. En oikein käsitä logiikkaa enkä ole pyöritellyt sitä pidempään, joten en ota siihen vielä kantaa.

2.2.1 Paikalliset suoyhdistymät ja muut ihmeet
Yksi tärkeimpiä suoyhdistymätyypeissä muistettavia asioita on se, että nämä suuret, ilmastolliset päätyypit ovat vain yksi osa Suomen suoyhdistymätyypeistä. Usein runsaampi ja näkyvämpi ovat niin kutsutut paikalliset suoyhdistymät - näitä eivät määrittelekään enää ilmastolliset seikat, vaan paikallinen geologia. Tällaisia suoyhdistymätyyppejä ovat muun muassa järvenrantojen luhdat, lähteiden ympäristöt, suppakuoppien pohjien kausikosteikot ja harjualueiden pienet soistumat. Nämä eivät noudata samaa logiikkaa kuin klassiset suoyhdistymätyypit - harjunlievesuot ovat rakenteeltaan samankaltaisia niin Kouvolassa kuin Kuusamossakin, vaikka vallitseva klassinen suoyhdistelmätyyppi on Kouvolassa laakiokeidas, Kuusamossa Peräpohjolan aapasuo. Paikallisiin suoyhdistymiin kuuluvat muun muassa pahamaineiset luhdat.

Osalla soista on myös ajallinen luonne. Nämä ovat sukkessiosoita - muutostilassa olevia, kehittyviä suotyyppejä. Esimerkiksi soistuva metsälampi voi olla missä tahansa kehityksen vaiheessa metsärantaisesta lammesta pieneksi rämeeksi tai luhdaksi. Soita ihmettelevän sopii muistaa, että Suomen vanhimmatkin suot ovat vain noin 10 000 vuotta vanhoja, joten maastossa näkee paljon kehitysjaksoja nuoresta vanhaan. Näitä ovat muun muassa Pohjanlahden rannikon maankohoamissuot, joissa näkee koko soiden kehityssarjan merestä aapasuoksi.

Kausikosteikot ovat oma lukunsa. Niitä leimaa vuosittainen vedenpinnan korkeuden raju muutos, mutta tämä ei liity pintavesiin kuten luhdilla. Kausikosteikoista kerron lisää myöhemmin, koska ne sattuvat kiinnostamaan minua paljon.

Tämä saa luvan olla tämän osan loppu, jatkan työhommia. Seuraavassa osassa sukelletaan rämeiden, nevojen ja korpien ihmeelliseen maailmaan. Adieu!

Peruskirjallisuutta:
Eurola, S. ym. 1992: Oulanka Reports 11
Eurola, S. ym. 1995: Oulanka Reports 14
Anne Raunio ym. (toim.) 2008: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus - Osa 2

28.7.2014 - Jollottelupäivitys

En ole en päivitellyt. Olen sen sijaan ravannut soita ja tyypitellyt niitä, pohtinut Pohjois-Karjalan metsästäjät/luonnonsuojelijat(?) -konfliktia, käynyt kalassa ja bongaillut päiväperhosia. Jotain suttareitakin osunut silmille, mm. aapakiiltokorento (Somatochlora alpestris), isoukonkorento (Aeshna crenata) ja hoikkatytönkorento (Ischnura elegans) sekä isokeijukorento (Lestes dryas) Pohjois-Karjalasta - joistain näistä lajeista on jotain hajua habitaattivaatimuksista, toisista sitten en.

Soiden tyypittelystä voisin kirjoittaa ihan pitkänkin tarinan konsa jaksan; korpien ja nevojen ja rimpien ja lettoisuuden ja indikaattorien ihmeellinen maailma tutuksi.

Mutta en kerro siitä nyt. Kävin viime viikolla Pyhäselällä kuhaa hakemassa - ei tullut, toveri sai yhden alamittakuhan, yhden kiloisen hauen ja yhden hienon säyneen, itse sain vain pari tökkäisyä. Ei antanut vaappu muillekaan. Tänään kävin nakkelemassa jigejä pohjaan Tuulaakilla ja saaliina alkuillan alamittakuha ja joku ahvenensintti. Kuha valkoiseen isoon matojigiin, vihainen ahven suuttui punamustalle 7g Jazzille [Abu Garcia]. Kalastuksenvalvojakin kävi morjestamassa, olin ainut rannalta kalastava, muut tuntuivat pyörivän selällä kuhan perässä. Vesi on noin 24-asteista, eli enemmän kuin tarpeeksi lämmintä. Uistinpakista tuntuvat puuttuvan tummat yövärit melkein kokonaan, uittelin kaikenlaisia härpättimiä ja huonolla menestyksellä. Ei anna ahti ahvenia eikä mitään muutakaan. Pari päivää Tuulaaki-kuhastusta ois vielä edessä, sitten joki menee kalastuskieltoon ja pakko ruveta etsimään muita maisemia.

26.4.2014 - Tohmajärvi

Tohmajärven retket ovat jokaisen huhti-toukokuun taitteen peruskamaa. Syynä lienee se, että kyseessä on Pohjois-Karjalan paras linturetkeilyalue - Valkeasuon ja Sääperin jokilaakson lisäksi aluetta ympäröivistä metsistä saa hoidettua melko helposti metsälajistoa. Lisäksi huhtikuun pinnapäivä piti hoitaa, sijoitus tällä hetkellä 7. ja pinnamäärä 106 (eli jokaisen kuukauden vapaavalintaisen päivän lajimäärien yhteissumma).

Lähtö klo 4 Piritan ja Aprilin kanssa. Ensin Mulonsaloon kokeilemaan varpuspöllöä; ei huutanut. Tästä nopeasti Valkeasuolle, jossa ehkä tonnin verran rossicuksia ja tundrahanhia sekä muutama poskihanhi; lynohaa ei näkynyt. Koppeloita runsaasti. Siitä Tohmajärvelle ja Selkien kautta Sääperiin. Matkalla muutama hassu hanhi. Tohmajärvellä mm. kevään ekat pääskyt - räystäspääsky, hirun nuijasin -, haarahaukka, 6 mustapyrstökuiria ja ne lyhytnokat, jotka flygasivat tornin eteen myötävaloon. Haarahaukasta näin perseen. Pajulintu tiltalttia runsaampi.

Joensuuhun, josta hoidettiin vielä muutama laji ja illalla amerikantavihylsy. Kokonaislajimääräksi mulle tais tulla 89 lajia ja koko tiimille 91. Ihan hyvin huhtikuuksi.

Classical Tohmajärvi expedition. First reason: a good place for birding. Reason two is the month-tick North Karelian competition, where I am currently 7th with 106 species.

Valkeasuo was quite empty, with ~1000 Geese, rossicus and Greater White-Fronted w/ a couple Barnacles. Lots of female Capercailies as well. Sääperi gave us 2 Pink-Footed Geese, 7 Black-Tailed Godwits, 1 Black Kite, Common Martin. Willow Warbler was more numerous than Chiffchaff! Total of 89 species for me and 91 for our entire team.

Pohjois-Karjalan jäätävää hylsyretkeilyä 29.3.2014

English summary: Late-March birding in Joensuu and Tohmajärvi can be both rewarding - since we got to see lots of early migrants, including Snow Buntings, two European Golden Plovers, Kestrels, Wood Lark, Bean Geese etc.. And it can be frustrating, because 14 hours of digging deeply only netted 43 species. Well, I have spent worse late-march days.

Startti aamuneljältä Joensuusta ja ekaksi Hasanniemeen kokeilemaan sarvaria. Ei onnistunut; argarit kailottivat Pyhäselällä ja urpiaisparvi jokelteli aamutokkuroissaan lähilepissä. Karoliina, Aurora ja Freija-koira kyytiin ja menoksi.

Mulonsalosta ei hoitunut surniaa, sarvaria tai varpuspöllöä, joten täyttä rallia Valkeasuolle. Siellä yksi pulmunen, aina kiva havainto. Muuten vaisua, toistakymmentä teertä ja Petivaarassa noin 30 lisää, mahdollinen lullulakandi. Matka jatkui tästä Sääperille.

Sääperiltä löydettiin ekaksi peipon lisäksi renkaaton koiras-valkoselkätikka, joka nakutteli haapoja Jänisjoen rannalla. Alueella on rengasteltu Karoliinan mukaan aika aktiivisesti talvella selkätikkoja, joten renkaaton koiras on hyvä löytö. Jossain lähialueillahan se varmaankin pitää reviiriä, Pohjois-Karjalan pesimäkanta tuntuu kasvavan vuosi vuodelta reippaammin.

Lounaistuuli oli ärsyttävästi 5 m/s ja kylmä. Uudenkylänlampi oli jäässä, eikä botaurus reagoinut gaotteluuni - kokeilin kuitenkin kerran! Majavaa ei näkynyt, mutta tuoreita syönnöksiä runsaasti. Pikkutikkakin petti; ainoana vuodarina sieltä pajusirkku. Käytiin vielä tois puol lampee ja ajeltiin Savikon pelloille. Siellä a44 pulmusta ja jotain peruskamaa, kuten kiurui ja laukkarei. Päivänpinnoiksi myös kanahaukka, jota saapui härkkimään vuodari-tuulihaukka. Vedettiin sitten Kenraalinkylän kautta tarpeeton monenkymmenen kilometrin ja puolentoista tunnin metsäretki, josta hoituivat vain hömötiainen, palokärki ja yksi lisä-gentti. Töyhtötiaisen, pyyn ja kuusitiaisen atrapointi ei tuottanut mitään tuloksia eikä pohjantikkaa, metsoa tai muuta parempaa metsälajistoa saatu niitäkään tongittua. Raivostuttavaa.

Hopeakallion tornista saatiin hoidettua muun muassa metsähanhia (valtaosin alalajin fabalis näköisiä, joku pienempi ja rossicus-tyyppinenkin lenteli eestaas), isokoskelo, sukutasolle jäänyt mutta-oli-kuitenkin-sinisuohaukka, jo aiemmalta pysähdykseltä tutuksi tulleiden vakkarireviirien hiirihaukat, kangaskiuru, lisää pajusirkkuja sun muuta. Viereisellä pellolla loikki 7 metsäkaurista. Tulvia ei ole eikä tule ja kevätorasta ei koko laakson alueella taida olla. Torniin lampsinut Metäslintumaratoonin osallistunut team Kivivuori-Eronen arveli, että hanhia ei pahemmin Sääperillä tänä keväänä nähdä; saas nähdä miten vaikea vuosi on edellisiin verrattuna. Erosen ja Kivivuoren vinkkien perusteella todettiin, että nyt saa Jähmätorvi jäädä taakse, ja lähdettiin Selkien suuntaan surniaa etsimään. Hiiripöllö oli kuitenkin lähempänä, Uusikylän kirkon luona, hienosti langalla. Valitettavasti kaiffari oli kovin epäluuloinen ja lähti aina auton lipuessa lähelle haneen, joten kuvat jäivät ottamatta.

Kaivoin kameran päivänä aikana esiin kerran, kun Jänisjoen rannalla silmiini osui henkilökohtainen pohjoiskarjalanpinna, isonokkosperhonen Nymphalis xanthomelas. Ei sitä olisi pari vuotta sitten uskonut että isonokkonen hoituu ennen c-albumia, nokkosperhosta tai sitruunaperhosta - tai että laji olisi etelärannikon yleisin päiväperhoslaji keväällä 2014. PK:sta lajista on runsaasti haviksia vuodelta 2013 ainakin Liperin suunnalta, mutta mulle tästä tuli nyt tosiaan maakuntapinna. Päiväperhoslistalla on jo kaksi lajia, suruvaippa Joensuun keskustasta ja sitten tämä.

Scarce Tortoiseshell (Nymphalis xanthomelas), Kb:Tohmajärvi Jänisjoki 29.3.2014

Huomatkaa erityisesti kiva risu vasemman siiven edessä ja otuksen priima kunto. Miten se onkin säilynyt talvesta tuossa kondiksessa? Ehkä Jähmätorven tyhjiössä ei petojakaan ole.

Ajettiin sitten Kitteelle. Hyypiin kanavassa oli ollut seitsemän kanadalaista ja Latjan klaanin aamulla löytämä liejukana, mutta kaikki pettivät. Saatiin sentään käpytikka! Jei! Tämän jälkeen ajettiin masentuneina Joensuun suuntaan.

Mulonsalon pelloilla oli pari eteläisen näköistä kapustarintaa. Karsikon Ahtolankadulta ei saatu ridiä tai haapanaa - tai marinusta, kanikkaa tai mitään muutakaan isompaa - mutta Aukku kaivoi rantaviivasta pari västäräkkiä. Hasanniemessä totesimme lokkien olevan noin 3 kilometrin päässä väreilyssä ja vastavalossa, joten pillit pussiin. Illalla kokeiltiin vielä kerran Earth Hourin aikaan sarvaria, mutta sen sijaan näimme mökeltäviä teinejä. Mars oli komeasti näkyvillä iltaisella kaakkoistaivaalla. Yhteensä 43 lajia, ja puutteita oli varmaan vielä lähemmäs kymmeneen lisälajiin, mutta joskus käy näin. Tiputtaa ainakin kuukausiskaban lajisaldoa pahasti.

[EN] The Sibley Guide to Birds, Second Ed. & Rare Birds of North America

My doorbell rang this morning. Courier brought me my order from Amazon. Estimated delivery date was 18th April, so the package came early. Cannot complain!

The Sibley Guide to the Birds, Second Edition
David Allen Sibley
I got Sibley's 1st edition as a gift over a decade ago, and it has been a valuable tool. I haven't ever visited North America, but several American species are recorded here and the internet is full of people posting pics of Starlings and Grey Mockingbirds, asking for an ID. For waders, gulls and seabirds an American guide is almost as useful as an European guide, since the species are often the same. As such, Sibley is a no-brainer for Finnish birdwatcher, since it widens one's perspective and gives ID tips that books such as Svensson et al. ignore or miss.

Sibley's second edition brings to the table the same relatively stylized yet lifelike paintings of David A. Sibley. The pictures aren't as photorealistic as in Collins or Howell et al.'s RBNA, but I consider it a stylistic choice, since the important parts are all right. The new pictures and tables are much more detailed and lack the sometimes obvious "large strokes" effect that was so prominent in the 1st Edition. Especially large, relatively uniform species are still somewhat roughish and even sketch-like - see large white-winged gulls, waterbirds, terns and auklets for examples - but on the other hand they are so pleasant to look at that I don't really mind. They just look "right". Some new plates, such as Old World passerine migrants, are much more detailed and focused. I assume the 14 years between the publications may play a role. For example the Roadside Hawk, Northern Goshawk and the vagrant Charadrius species are magnificent.

The new edition is huge, and should be to warrant the purchase. There are 600 new paintings and 111 new species illustrated. Many of these are Palearctic vagrants, but it also includes a delighting amount of Mesoamerican species. There is also more information per page. Whereas the old Sibley had almost artistic look - large white spaces draw focus to the paintings themselves and almost minimalistic layout - the new edition has more busy and field guide feel to it. There is now much more practical information re: distribution, vocalizations etc.

The new text, however, is a bit of a miss: It's thin and tall, using lots of space but somewhat limiting it's value in low light conditions and requires a bit too much focus. Also I question the choice of using only trivial North American common names for subspecies. Using also proper scientific names for subspecies would make the guide much better for non-americans. Although I know the LBBG "Denmark race" is supposed to be intermedius, I have no idea what the Picoides dorsalis' different subspecies actually are! Since there is also no consistent information on whether the described morphs are subspecies, clinal variants or just basic polymorphism the taxonomical information provided is missing. This was already lacking in the 1st Edition and I am sad to see that this sacrifice was made in second edition as well. In times when taxonomy is ever-changing a good, understandable scientific name should be attached whenever possible.

For me the meat is obviously waders, gulls and raptors. To demand good, exact and up-to-date pictures of large Gulls is almost impossible, but the increased amount of information in the plates is well worth it. There are some small errors - gull back colors are sometimes bit off - but then again this isn't a Gull Guide and we have to make do with whatever we have.

Overall: I recommend this guide to rarity-orientated or curious birders.
Pros:
- The Guide to North America
- valuable asset in internet birding
- much of the information readily usable in Northern Europe
- painting style is very pleasant

Cons:
- text, sometimes almost too busy
- decision to omit scientific names for subspecies makes google-fu necessary

Rare Birds of North America
Steve Howell, Ian Lewington, Will Russell
Ian Lewington's big brother, Richard, is well known among dragonfly enthusiasts for his work on the celebrated Dijkstra-Lewington's 2006 book, Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe. His little brother, Ian, has made remarkable work in RBNA, and the illustrations are a joy to look at. They are completely different in the philosophy from Sibley's more artistic style: the minute details are illustrated in painstaking detail, but posing is lifelike.

RBNA is a twitcher's book for rarity-orientated birders in Northern Hemisphere. That's pretty much it. It starts with descriptions of different vagrancy patterns in North America, with understandable focus on West Indies, Mexico and North Pacific. A obligatory short introduction to plumage and moult follows. The main body is an exhaustive listing of different rare vagrants, grouped in region-taxonomic bunches - Old World waterfowl first, New World waterfowl then, etc. This is sometimes a bit irritating, since e.g. swifts and shorebirds are not grouped taxonomically, leading to jumping back and forth. However this is obviously good for American customers, since someone who is birding in Attu or Newfoundland is probably more interested in Old World vagrants as is someone from Mexican border.

The species descriptions give a slightly vagueish summary, notes on taxonomy, distribution and status in North America. They are split geographically when needed, so reader can quickly determine where and when the species is usually encountered. Finns are delighted to note that some species, such as Common Crane, Corncrake and Common Cuckoo, are recorded both in Alaska and more rarely in the eastern seaboard.

The guide is valuable for those of us interested in potential additions to Finnish fauna, since there is a notable eastern element in European rarities. For example, the book gives detailed accounts of whopping 7 species of Muscicapidae from genera Muscicapa and Ficedula. Out of these, M.dauurica and F.albicilla are expected for Finland (in other words, will maybe be recorded in the next 100 years), and species such as M.sibirica and F.narcissina might be wild cards. Since those species are currently somewhat lacking in ordinary guides, this book is a valuable addition to those longing for the megatick. Same goes for some other Old World passerines, such as Locustella ochotensis, Emberiza pallasi and Luscinia sibilans.

The waders are obviously also interesting. Although most of the waders are familiar or well-described in European literature, many interesting species are described so well as to make this guide a concrete investment in potential ID problems. These include species such as Gallinago solitaria and stenura, Limosa limosa melanuroides, Numenius madagascariensis, Calidris tenuirostris and subminuta and Glareola maldivarum. Many of these have been recorded in Europe several times and more ID material is always useful for a birder that might well be twitching tenuirostris from Pori in a few weeks - or never!

There are, of course, lots of interesting New World species. Since those are way beyond my knowledge, I will not comment on them.

The layout of the book is not consistent enough in my opinion. It is too tight. Even though it saves space, it does not save time, and is somewhat deletorious to easy, interesting and fun reading experience. To save pages there is no empty space, and in some cases new descriptions start at the end of the right-hand page, leading to unnecessary back-and-forth (see Wood Warbler, Mangrove Swallow, Key West Quail Dove etc.). When half of the description - including Field Identification! - is on another double page than the picture, or the description and picture are split in right-hand and left-hand sides (see Xantus's Hummingbird) the reader has to constantly switch pages. This is somewhat understandable, since the book describes a total of 262 species in 275 color plates in 428 pages, but this is not a field guide anyways. I hope this is fixed in the next edition. It's a significant minus, but the book has so many strenghts that I am more than willing to forgive this. But seriously, people, good layout is very important for reader and makes it easier to appreciate the meat and bones of the book.

Overall the book is a great find, has lots of interesting trivia and is a good supplementary material for European guides if you're interested in Northern Hemisphere long-distance migrants.

Pros:
- What the book actually says
- Useful supplementary material
- Lots of data

Cons:
- breaking up taxonomic groupings makes species comparisons unnecessarily complex in some cases
- page savings -> layout trouble