Epämääräistä suo-oppia 3: Päätyyppejä 2: Luhtia ja lähteitä

Heippa kaikki! Todennäköisesti voin julkaista tämän melkein minä tahansa arkipäivänä ja todennäköisyys sille, että olen juuri tuona päivänä ollut suolla on keskimäärin 80 %. Kyllä prosenttiluvut miellyttävät sitten niin kovin.

Suolla rämpiminen ja ihmisten kommenttien pohtiminen on muuten hauskaa joten kiitän ihmisiä kommenteista. Mikä ihme on päätyyppi? Mikä on oikeastaan koko suohierarkian rakenne? Voiko termeillä olla selkeitä määritelmiä vai käytetäänkö vain kuhunkin tarpeeseen sopivia termejä (veikkaan viimeksi mainittua)? Miksi tarkastellaan vain kasviyhteisöjä eikä niiden heterogeenisyyden ilmentämiä vaihtelusuuntia suon topologiassa? Miten päärakennetyypin ja ekologisen vaihtelusuunnan erot, vai ovatko vain samaa huttua eri paketeissa? Onko indikaattoreita olemassa? Pyllistelin kahden Calliergon richardsoni -sammalverson vieressä ja pohdin, onko tämä nyt kuuluisaa Calliergon-rimpilettoa jonka määrittelee kyseisen lajin runsaus, vaiko sitten jotain toista rimpilettoa, jonka kuvauksessa ei C.richardsonia edes mainita. Päädyin, että ei se nyt CalRiL:a ole, koska ei yksi kiuru kesää tee. Tai kaksi. Ei se heterahkasammalkaan muuta esiintymispaikkaansa letoksi (toisin kuin keltasara). Kalareissulla jo tämän tekstin julkaisun jälkeen sain arvokkaita vinkkejä, jotka laajentavat näkökulmaani. Hyvä. No niin!

Edellisessä osassa käsittelimme rämeitä, nevoja ja korpia, noita koulunpenkillä jokaiseen istutettuja tyyppejä. Rämeellähän kasvaa se mänty, korpikuusen kannon alla on mörrimöykkyä, ja neva on sitten avoin suotyyppi. Minkä koulussa opin, siitä pidän jukuripäisesti kiinni myös internetin nimimerkkikeskusteluissa 35 vuotta myöhemminkin.

Jatkamme erilaisten päätyyppien maailmassa ja marssimme nyt vertauskuvallisesti ja usein aivan käsinkosketeltavastikin suohon lähtiessämme aprikoimaan ja psykoanalysoimaan luhtia, ja problematisoimme maailmamme käsitteitä kertomalla jotain lähteistä.

* * *

1.1 Luhdat - taustaa ja filosofiaa

Luhtien perusmääritelmä on useimmissa kirjoissa samankaltainen: ne ovat enemmän tai vähemmän turpeisia soita, joita leimaa limnogeenisyys - ne ovat siis pintavesien vaikutuksen alaisena enemmän tai vähemmän jatkuvan säännöllisesti. Luhtia syntyy paikoille, joissa pintavesien liike ja vaikutus vaikuttavat sekä fyysisesti (esimerkiksi jäiden ja tulvien kautta) että tuomalla paikalle ravinteikkaampaa vettä. Luhtia esiintyy eniten ja yleisimmin purojen, järvien ja jokien rannoilla, joissa vuodenajoista ja sadannasta johtuen pintavedet huljuvat kasvillisuuden pinnassa. Jos paikalle rupeaa muodostumaan edes jossain määrin turvetta, muodostuu luhta. Luhdat edustavat myös vaihettumavyöhykettä vesi- ja maakasviyhteisöjen välillä. Lopuksi todetaan yhteen ääneen, että luhtien tyypittely on lapsenkengissään. Se on ollut lapsenkengissään muuten palttiarallaa 20 vuotta. Luhtatyypit voidaan jakaa myös ilmastollisiin vyöhykkeisiin vesikasvillisuuden tavoin.

Luhtalajistolle on tyypillistä omanlaisensa rakenteen lisäksi tiettyjen vaateliaampien lajien suuri peittävyys. Luhtaisuuden indikaattorilajeja tunnetaan noin sata, huikea määrä. Esimerkiksi kurjenjalka, korpipaatsama, rentukka, kastikat (Calamagrostis spp.), myrkkykeiso, matarat, kurjenmiekka, jouhivihvilä, rantakukka, luhtakuusio, suoputki ja luhtasara ovat putkilokasveista hyvin näkyviä, usein jopa vallitsevia lajeja, jotka indikoivat luhtaisuutta. Rahkasammallajistossa erityisesti oka-, hapra- ja keräpäärahkasammal (squarrosum, riparium, subsecundum) ovat hyviä indikaattoreita. Luhtakuirisammal (Calliergon cordifolium) on varsinkin pienemmillä, humuspitoisilla ja korpisilla luhdilla hyvin tyypillinen laji. Esmes luhtainen saraneva ja sarainen luhtaneva voidaankin yrittää erotella usein sen mukaan, mikä rahkasammal siellä pohjalla hallitsee, mutta oikeasti noilla kahdella ei ole paljoakaan eroa.

Luhdat ovat sangen näkyviä yhteisöjä, ja esimerkiksi lintuharrastajat kohtaavat luhtia hyvin usein. Sieltähän se luhtahuittikin karjuu, ja viitasirkkeli säkättää pajuluhdassa. Pikkusirkku haettiin pensaikkoiselta pajuviitaluhdalta Kuusamontien varresta. Vantaanjoen varren pyöräilyreittien vettyneillä pelloilla esiintyy luhtalajistoa, ja lintulahtia ympäröivät usein laajat luhtayhdistymät.

Ruoho- ja saraluhtaa, joka vaihettuu pajuluhdaksi. Tämä luhta on syntynyt jokilaaksoon, ja se on pinta-alaltaan suuri. Tyypillinen jokilaaksoluhdan rakenne ja kasviyhteisö on helppo tunnistaa jo ilmakuvistakin. 

Rantaluhdat ovat usein hyvin selkeitä ja helposti tunnistettavia yhteisöjä. Niiden sisäinen dynamiikka ja lajistokin ovat keskenään aika samanlaisia, ja muuntelua esimerkiksi sara- ja pensaikkoluhdilla on suorastaan yllättävän vähän. Pajuluhtien rakenne ja lajisto on aika pitkälti samaa Ahvenanmaalta Pohjanmaalle ja Pohjois-Karjalaan. Hauskaa on myös huomata, miten esimerkiksi luhtasara voi äkkiä vaihtua siniheinään, mutta se ei oikeastaan muuta kyseisen suon rakenteessa yhtikäs mitään - yksi laji vain vaihtuu toiseen, melkein samankokoiseen ja vieläpä -väriseenkin lajiin, mutta muuten luhta marssii filosofisesti eteenpäin täysin järkähtämättä.

1.2 Epämääräistä korinaa klassisista luhtatyypeistä
Luhtien päätyyppejä tunnistetaan perinteisesti kahdesta kolmeen. Avoluhdat ovat vähäpensaisia ja -puustoisia, toisinaan jopa nevamaisia yhdyskuntia. Pensaikkoluhdat ovat pajujen, paatsaman tai joskus jopa koivun hallitsemia, pienipiirteisemmin vaihtelevia yhteisöjä. Metsäluhdat ovat, no, metsäluhtia.

Avoluhtiin on luettu muun muassa korte-, sara- ja ruokoluhdat. Näitä yhdistää laajalti tiettyjen harvojen lajien dominoima rakenne, pohjakerroksen suuri vaihtelevuus ja suhteellisen kostea tai jopa kulkukelvoton, usein ohut turvepinta. Korte- ja ruokokasvustot kasvat usein jo vedessä ja liukuma varsinaiseen turvemaahan on vähittäinen. Saraluhtia esiintyy tyypillisesti kuivemmilla alueilla, mutta myös esimerkiksi jouhi- ja luhtasara voivat muodostaa vedestä kuivalle maalle kulkevan jatkumon päälajiston. Saraluhdat korvautuvat etelässä ruoholuhdilla, ja Pohjois-Karjalassa esimerkiksi luhtakastikka ja luhtasara voivat vuorotella samalla luhdalla valtalajeina.

Edustava runsasravinteinen luhta. Taustalla näkyy järven rantaa seuraileva järviruokovyöhyke, jonka sisäpuolelle on syntynyt sara-ruoholuhtaa. Myös pajuluhtaa on paikoin. Etualalla hallitsevina lajeina ovat luhtasara, luhtakastikka ja siniheinä. Harmaansinertävät suuret versot kuuluvat leveäosmankäämille. Tämä luhta saa ravinteisia valumavesiä myös kuvaussuunasta kuvattuna, joten kuivimmat kohdat ovat poikkeuksellisesti melko keskellä luhtaa. Tähänkin luhtayhdistymään kuului myös lettoisuutta.

Avoluhdalla voi joko kävellä ongelmitta, väistellä kuoppia tai upota saman tien paksun turvepatjan alle ja kuolla. Tai mitä tahansa siitä välistä.

Pensaikkoluhdat ovat sitten niitä luhtia, joilla pensaat, erityisesti pajut, ovat hallitseva elementti. Kenttä- ja pohjakerros ovat usein aukkoisia. Lapissa ne korvaa korkeamman vedenkorkeuden vaihtelun muovaama pajuviitaluhta (jonka tyyppisiä yhteisöjä muuten on yleisesti myös keväällä tulvivien pienten jokien varrella ainakin Pohjois-Karjalassa). Suomyrttiluhdilla hallitseva pensas on suomyrtti (Myrica gale), ja tyyppiä näkee lähinnä rannikoilla ja hyvin harvinaisena Järvi-Suomessa.

Metsäluhdat ovat tulvanalaisia metsiä, joissa luhtalajisto hallitsee. Vaihettuma niiden välillä on vähittäinen ja perustuu pitkälti valtapuuhun, paitsi silloin, kun ei. Kenttäkerroksissa on korpisuuden ja lehtomaisuuden lisäksi paljon luhtaindikaattoreita, ja metsäluhdilla onkin välittävä luonne. Sisämaassa tyypit on luokiteltu koivu- ja tervaleppäluhtiin, ja Perämeren rannikolla esiintyy myös harmaaleppäluhta. Toki tulee muistaa, että esimerkiksi koivuluhdan valtapuu voi olla harmaaleppä, ja koivuja kasvaa säännöllisesti rantaluhtien nevamaisilla alueilla, jolloin kyseessä onkin... öö, tyypillä ei taida olla nimeä, ja yhdistelmätyypin kaltainen se onkin.
Tervaleppäluhtia ja -lehtoja näkee esimerkiksi pääkaupunkiseudun ja rannikkokaupunkien luontokohteiden ympäristössä, samoin kuin koivuluhtiakin.


1.3 Luhtaisuudesta noin yleensä
Luhtaisuus on ekologinen vaihtelusuunta, jota esiintyy hyvinkin monenlaisissa elinympäristöissä. Luhtaisuus onkin myös yksi lisämääre soiden tyypittelyssä. Samoin on toki esimerkiksi rahkaisuus, korpisuus, lettoisuus (esimerkiksi on täysin mahdollista kuvata rahkoittunut luhtainen korpilettoräme), mutta luhtaisuutta esiintyy hyvin useassa eri tyypissä määräävänä tekijänä, ja tämän takia luhdat tai luhtaisuus ovat yhdistelmätyypeissä hyvin näkyvä tekijä. Luhdat yhdistyvätkin täysin lähes kaikkiin päätyyppeihin.

Omalaatuinen keskiravinteinen luhtavaihettumayhteisö, jossa fuusioidaan pajuluhtien, avoimien luhtanevojen ja sararämeiden piirteitä. Etualalla pohjanpajua (Salix lapponum). Tähän luhtasysteemiin liittyi myös luhtalettoja.

Laajoilla järven- ja jokivarsien luhdilla näyttää jo maastossa siltä, että ravinteisten pintavesien mukanaan tuomat ravinteet ja veden fyysinen vaikutus ovat merkittäviä tekijöitä luhtatyyppien muodostumisessa. Tällaisia selkeitä paikkoja ovat esimerkiksi mesoeutrofisten lintujärvien rehevät järviruokovaltaiset luhdat, jokivarsien heinä-, paju- ja saravaltaiset pajuluhdat ja karujen järvien laajat saraluhdat. Aina limnogeenisyys ei kuitenkaan ilmene minkäänlaisena selkeänä mesotrofiana, varsinkaan pienten järvien ja lampien rannoilla, vaan ainoastaan rakenteet muuttuvat liukuvasti. Trofiatasot pysyvät aika samanlaisina korteluhdista avoluhtien kautta luhtanevoihin liukuvissa vaihettumissa. Yhdellä luhdalla jouhisara oli hallitseva laji nevalta reunaluisun rämeelle, luhtanevalle ja aina veteen asti, ja muu lajisto on samaa oligoindifferentiä peruskuraa kauttaaltansa. Tällaisissa tapauksissa luhdan ja neva ero on häilyvä, ja usein dystrofisten järvien luhtamainen reunakasvillisuus luetaankin nevakasvillisuudeksi. Se onkin ehkä järkevintä.


Luhtaisuuteen törmää myös muissa paikoissa kuin rannoilla, ja välillä pintavesien vaikutus voi tuntua hieman kaukaa haetulta Monissa korpipainanteissa voi havaita hyvin selkeätä luhtaisuutta. Luhtaisia korpia on runsaasti pienvesien varsilla, ja niiden saadessa nevamaisia piirteitä ollaankin yhdistelmätyypin luhtanevakorpi kieppeillä. Luhtanevakorpia ja juolasarakorpia tavataan yleisesti myös isompien suoalueiden reunoilla, jolloin luhtaisuus lienee peräisin keväisistä, ravinteikkaista sulamisvesistä. Rehevien ruoho- ja lehtokorpien ja rantaviivan vaihettumavyöhykkeestä löytää silloin tällöin metsäluhtia, joissa yhdistyvät saniaiskorpien, lehtimetsien ja luhtien piirteet, ja joita pidetään omana päätyyppinään. Ehkä olisi siis järkevintä puhua pintavalunnan tai pintavesien säännöllisestä vaikutuksesta - mutta tällöinhän monet korvetkin olisivat luhtia? Joka tapauksessa säännöllinen minerotrofia ja korkea vedenpinnan taso tai vaihtelu taitavat olla ainakin klassisilla luhdilla melko määräävänä tekijänä.

Majavaluhtaa. Majava on yksi taigavyöhykkeen merkittävimmistä ekosysteemejä muokaavista lajeista (ihmisen, kekomuurahaisten ja hirven ohella) ja on maailmanlaajuisestikin merkittävä otus. Jokivarren avoluhdat ja koivuvaltaiset luhtanevat voivat muuttua omituisiksi, kun majava sekä vähentää puiden varjostuksen määrää, tekee polkujaan ja ennen kaikkea muuttelee vedenpinnan korkeutta. Tällöin pioneerit ja kestävät lajit yleistyvät vakautta suosivien lajien kustannuksella. Etualalla näkyy runsaasti ranta-alpia. Kenttäkerroksen valtalajeina tällä kohdalla ovat siniheinä, suursarat ja pienet, nuoret pajut. Aukkoisesa pohjakerroksessa kasvaa keräpäärahkasammalta (Sphagnum subsecundum). Vesikasvillisuuden ja luhtakasvillisuuden vähittäinen vaihettumisluonne näkyy joenuomassa hyvin.

Luhtaisuutta on havaittavissa myös kausikosteikoissa, jotka - kuten hyvin muistamme - ovat esimerkiksi Lutussa yksi päätyyppi. Varsinkin kumpu- ja päätemoreenialueilla esiintyy hyvin säännöllisesti pienialainen ja selkeä, vähäturpeinen kausikostea suotyyppi, jolla ei ole virallista nimeä. Itä-Suomessa niitä on kutsuttu joskus nimellä lössä, joten käytetään paremman puutteessa sitä. Nämä lössäsuot ovat usien pieniä, kesällä järjestään kuivuvia soita, joiden hyvin vähälajisia kasviyhteisöjä hallitsevat usein selkeästi korpiset ja luhtaiset lajit. Keskiosat voivat olla esimerkiksi luhtaista juolasarakorpea tai monotonista luhtasaraikkoa, ja kurjenjalkaa ja korpipaatsamaa tavataan säännöllisesti. Tyyppi ilmeisesti rakentuu minerotrofisten valumavesien, hitaasti läpäisevän kivennäismaakerroksen ja suuren vedenpinnan vuodenaikaisvaihtelun yhdistelmänä, ja niissä on piirteitä sekä luhdista että kausikosteikoista. Ovatko nämä sitten luhtia, kausikosteikoita vai yhdistelmätyyppejä, ja miten niitä pitäisi rajata?

Luhtaa. korpea, rämettä, rämeistä luhtanevakorpea..? Runsaasti luhtaisuuden indikaattoreita (esim. luhtavilla) ja rakennepiirteitä koivuvaltaisessa ja rakenteeltaan kuitenkin valtaosin korpimaisessa vaihettumassa. Lisäksi rakenteessa piirteitä hyvin voimakkaasta kausittaisesta vedenpinnan korkeuden vaihtelusta. 

Luhta on siis paitsi päätyyppi, myös ekologinen vaihtelusuunta, joka voi esiintyä lähes minkä tahansa kaltaisen suon rakenteeseen vaikuttavana tekijänä ja lisämääreenä. Se vain täytyy kyetä tunnistamaan, useimmiten tiettyjen selkeiden ja yleisten indikaattorien, kuten kurjenjalan, näkyvyytenä.

Se luhdista ainakin toistaiseksi.

2. Lähteet
Lähteet ovat paikkoja, joissa maan pinnalle purkautuu pohja- tai orsivettä. Näitä syntyy silloin, kun jossain kohdassa pohjaveden pinta leikkaa maanpinnan tason, kuten esimerkiksi laajojen harjualueiden yhteydessä tai kun läpäisevän pintakerroksen alla on heikosti läpäisevä kerros.

Lähteiköissä on hämärää. Tässä meso-eutrofinen lähdepinta, jossa kasvaa mm. otasammal. Tällaisissa lähteiköissä liikkumisessa tulee olla varovainen, sillä niihin saattaa humpsahtaa reittä myöten tuosta vain. Huurresammalet puuttuvat, muuten lettolajistoa esiintyy runsaasti.

Lähteisyys näkyy kasviyhteisössä hyvin nopeasti tiettyjen lajien, erityisesti kiiltolehväsammalen (Pseudobryum cinclidioides), kilpisammalten (Rhizomnium spp) ja purolähdesammalen (Philonotis fontana) suurena peittävyytenä ja rehevämmillä lähteillä ruohojen monimuotoisuudella. Useimmiten lähteiden ympärillä on monimuotoista, korpista tai rimpi/välipintalettoista kasvillisuutta, mutta toisinaan pohjavesikin voi olla kovin karua, ja lähteen erottaa lähinnä valumavesien kylmyydestä. Keltanupikka (Mitrula paludosa) -niminen kotelosieni muuten vaikuttaisi useimmiten kasvavan pohjavesivaikutteisten pienvesien partailla tai niissä. Lähdevedet ovat useimmiten kylmiä, niillä on korkea sähkönjohtokyky ja usein neutraalin oloinen pH. Lähdevaikutus heikkenee aika nopeasti alavirtaan siirryttäessä, kun lähiympäristön huuhtoumat alkavat vaikuttaa vesikemiaan.

Lähteiköt ja lähdeympäristöt on luokiteltu Eurolan opissa yhdeksi pääsuotyypikseen, sillä niiden ympäristössä esiintyy usein tietynlaisia turpeisia ja vettyneitä elinympäristöjä. Lutu puolestaa luokittelee lähteikköluontotyypit valtaosin omiksi pienvesikseen, mutta toteaa, että lähteiköitä ympäröivät kasvillisuustyypit ovat usein selkeitä, rajautuneita ja menevät soiden määritelmien piikkiin.

Lähteikköluontotyyppien rakenne vaihtelee melko vähän. Lähde voi purkautua suoraan purona, jolloin kyseessä on purolähde eli reokreeni, tai jäädä allikoksi, limnokreeniksi, jossa lähdevesi muodostaa hienon altaan. Hetteikkölähteillä eli helokreeneillä pohjavesi purkautuu laajalla alueella ja muodostaa hetteikköisiä, vajottavia ja usein vaikeasti liikuttavia komplekseja. Tämän lisäksi usein voi havaita tihkupintaisuutta, jossa pohjavettä tursuaa maasta, mutta aika vähän. Useimmiten lähes kaikkia soiden lähteitä ympäröivät monenlaiset suot, mutta metsälähteet voivat olla selkeästi rajautuneita allikkolähteitä.

2.1 Lähteiden luontotyypeistä
Luontotyyppien kasviyhteisöt on lähteiköillä jaettu klassisesti ja helposti kahteen: eutrofiset huurresammallähteiköt ja kaikki muut. Huurresammallähteikköjä leimaa erityisessti huurresammalten (suvut Cratoneuron ja Palustriella) runsaus, monimuotoinen putkilokasvilajisto ja se, että ne ovat Kainuusta etelään hyvin uhanalaisia. Yhtään en ole vielä löytänyt varmasti. Jos huurresammalia, muita spesifejä indikaattorisammalia tai lähteillä rarisia putkilokasveja, kuten yökönlehtiä, ei oikein löydy, arvioidaan vain, onko lähde millä trofiatasolla (meso, meso-eu, jopa oligo-meso). Mulla on vain pari kuvaa huurresammallähteiköistä eikä mitään niistä juuri saatavilla - jos joku nimeltämainitsematon Oulangan kävijä sattuisi istumaan hyvien kuvien päällä, niin kelpaisi tähän!


Lähteet yhdistyvät muihin luontotyyppeihin, ja useimmiten soilla lähteiden ympäristössä esiintyy ainakin mesotrofiaa ja useimmiten myös lettoisuutta. Lähdevaikutus voi näkyä suolla pitkän matkan päähän, ja joskus ilmakuvista voi nähdä poikkeavia värimaailmoja, jotka selittyvät maastossa lähteisyydellä.

Lähteestä purkautuva ravinnerikas vesi on vaikuttanut siihen, että tässä harjunliepeellä on aika hieno ja edustava lettoräme. Lajistossa mm. mähkä, karhunruoho, kultasammal ja rassisammal. Lisäksi välipintalähdelettoa. Lähteestä itsessään on kuva tuossa ylempänä.

Lähteestä lähtevä pieni lähdepuro kulkee turpeen pinnalla. Tähän kohtaan on muodostunut välipinta- ja rimpilettoa, lettorämeitä ei ole.

Lähteisyys on vaihtelusuuntana erityisen yleinen harjunreunuksien korvissa ja rämeillä, moreenialueilla, Pohjois-Suomessa sekä Etelä-Suomen savipatjojen päällä. Vaikkei näistä usein selkeää lähdettä löydykään, voi pohjavesien lähdevaikutus tai tihkupintaisuus muokata ympäristöä lähteiseen suuntaan. Usein lehto- ja ruohokorpien lisämääreisiin kirjoitetaankin "lähdevaikutusta" tai "tihkupintaa", joka ilmenee lähinnä tiettyjen lehtisammalten osuuden nousuna ja Philonotiksen puskemisena välipinnoille. Toisinaan on vaikea tulkita, onko kyseessä pohja- vai orsivesi. Kasviyhteisöjen kannalta tämä erottelu on ehkä keinotekoinen, sillä selkeillä orsivesien purkautumispaikoilla yhteisöt ovat lähdeympäristöjen kaltaisia lajistoltaan ja rakenteeltaan.

Lähteitä kannattaa aina etsiä ja ne tulee aina rajata tarkoin. Ne ovat tärkeä ja suojeltu luontotyyppi, joilla on usein kulttuurihistoriallistakin arvoa, ja niissä esiintyy sangoin joukoin uharilajeja. Lähteiden ympäristöt on jätetty useimmiten hakkaamatta, joten niissä esiintyy usein myös vanhan metsän lajistoa. Lähdevaikutus rikastuttaa koko ympäristöään.


SEURAAVASSA OSASSA:
Kirjoitetaan yhdistelmätyyppi, lausutaan "emmää tiiä, se oli jotain ihme välimuotoa".