Suoperusteita 4: Onk yhistelmätyypei?

Helppo tyypitellä, mutta ajatuksia herättävä nimetä.

Ponnen ja inspiraation tälle kirjoitukselle antoi Tapio Lindholm 2013: Onko suomalainen suoluokittelu oppinsa vanki? (Summary: Does the Finnish mire classification system restrict oneself within its doctrine?). Suo 64(1): 29-42. Se hyvä juttu oli. Kiitokset myös Juho Lämsälle ja Teemu Tahvanaiselle.

Tarkennus Lutu/Eurola -termistöön: Lutun suo-osan kirjoittajakaarti on seuraava: Eero Kaakinen, Aira Kokko, Kaisu Aapala, Satu Kalpio, Seppo Eurola, Tuomas Haapalehto, Raimo Heikkilä, Juha-Pekka Hotanen, Hanna Kondelin, Hannu Nousiainen, Rauno Ruuhijärvi, Pekka Salminen, Seppo Tuominen, Harri Vasander ja Kimmo Virtanen. 
Kun puhun Eurolasta, en puhu Seppo Eurolasta oikeana henkilönä, vaan Eurolan Oulanka Reportsien rakentamasta maastotuntemuskoulukunnasta, joka on varsinkin botanistien keskuudessa varmaan merkittävin sovellettava suoyhteisöoppi. Lutu on vähän erilainen mutta samanlainen lähestymistapa, jossa S. Eurola on ollut mukana.

Olen niin monta kertaa sivunnut sanaa yhdistelmätyyppi, että tässä vaiheessa minun on yksinkertaisesti pakko avata termiä. Yhdistelmätyyppi käsitteenä avaa oven konservatiivisen suomalaisen suotuntemuksen soveltamiseen ja mahdollistaa esimerkiksi sen, että lettoisia luontotyyppejä pystyy ylipäätänsä käsittelemään. Toisaalta kyseessä on myös ehkä hissukseen katoava käsite.



1. Yhdistelmätyypin yleisestä käsitteestä
Eurola (instituutio, ei ihminen) määrittelee yhdistelmätyypin suotyypiksi, jossa kohtaa kaksi erilaista vedenpinnan tasoon nähden erilaista suoyhteisöä, useimmiten räme/korpi + neva/letto. Lettokorpia Eurola kuvaa enemmän "mosaiikkimaisiksi" kuin yhdistelmätyypeiksi. Eurolan yhdistelmätyyppien määritelmissä esiintyvät esimerkiksi metsänevat ja -letot sekä sararämeet, ja Suotyyppioppaassa on oma määrityskaava tietyille yhdistelmätyypeille.

Lutu on lähestynyt asiaa eri kannalta. Yhdistelmätyypeistä on ilmeisesti pyritty eroon, ja Eurolassa esiteltyjä tyyppejä on korotettu omiksi päätyypeikseen - kuten esim. neva- ja lettorämeet. Sana "yhdistelmätyyppi" esiintyy kuvauksissa, mutta niitä ei ole kuvattu sen tarkemmin, joten yhdistelmätyyppi lienee kuvaa pikemminkin vaihtelua. Klassiset juolasarakorvet ovat omina osinaa letto- ja nevakorpien päätyypin alla. Yhdistelmätyyppi-termin rinnalle on ilmestynyt trendisana "mosaiikkimainen", joka tarkoittanee sitä mitä muutenkin: selkeästi rajautuneita kuvioita, jotka esiintyvät pienialaisesti toistensa lomassa. En pistä pahakseni tätä, koska survon sanahirviön "mosaiikkimaisesti vaihtelevaa" jokaiseen raporttiin ja rustaukseen mihin kykenen.

Laine ja Vasander (1998) - jostain syystä nostan vasta nyt tämänkin kirjan esiin, vaikka se erittäin hyvä onkin ja tuo esimerkiksi ruohoisuuden esiin - käyttää yhdistelmätyypeistä nimeä "sekatyypit" ja kuvaa sitä kahden päätyyppiryhmän kasvillisuuden yhdistelmäksi.

Täten vanha määrittää nevakorven yhdistelmätyypiksi, tuore taas omaksi päätyypikseen, kolmannelle koko nevakorpi on sanana vieras. Huh! Rämettä, korpea, nevaa ja lettoa käytetään päämääreinä, joiden ympärille luokittelu rakennetaan - suomalaisen suotutkimuksen paradigma, siis.

Yhdistelmätyyppinen luhdanreuna. Tämäkin saa nimen luhtanevakorpi, joka on Lutussa oma päätyyppinsä. Yhdistelmäluonne, eli useiden ekologisten vaikutussuuntien kombinaatio, näkyy muun muassa epätyypillisenä kasvilajistona (hieskoivu, luhtavilla, korpikarhunsammal ja jokasuonrahkasammal).

2. Yhdistelmätyypit maastossa
Yhdistelmätyyppejä on vino pino tai ei yhtään, riippuen siitä, keneltä kysyy. Klassisimpia yhdistelmätyyppejä ovat ehkä suuremmat rämekokonaisuudet, monet letot ja nevat sekä erilaiset luhta- ja nevakorvet. Erityisesti luhta- ja nevakorvet ovat mielenkiintoinen, monimuotoinen luokka, johon kuuluu monenlaisia ekologialtaan vaihtelevia soita, ja joka kaipaisi ehkä kunnollista revisiota. Mielestäni yhdistelmä- ja sekatyypeissä Laine & Vasander on parempi kuin kilpailijansa Eurola, sillä se pitää homman suhteellisen simppelinä ja käyttää määreenä ruohoisuutta. (Ei-biologit, karkea yhteenveto: ruohot ovat niitä putkilokasveja, jotka eivät ole varreltaan puutuneita. Suobotanisti erottelee ruohot saramaisista kasveista ja joskus jopa heinistä. Esimerkiksi maitohorsma, nokkonen  ja koiranputki ovat ruohoja.)

Seuraava esitys ei ole kattava, vaan esimerkinomainen.

2.1 Yhdistelmätyypin eli sekatyypin rämetyyppisiä soita

Selkeästi mesotrofista rämettä, jossa on vääriä piirteitä, hyi. Siniheinän vallitsevuus pohjakerroksessa on näkyvää ja se lähes mätästää. Korpipaatsama, hieskoivu ja harmaaleppä näkyviä puita. Varpuja vain vähän. Raatten ja keräpäärahkasammalen runsaus ja pohjakerroksen aukkoisuus sekä korpipaatsaman runsaus viittaavat luhtaisuuteen. Tyypitellään useimmiten mesotrofiseksi sararämeeksi tai ruohorämeeksi, mutta voisi aivan hyvin olla luhtaräme. Tämä on yksi mesotrofinen sararäme -yhdistelmätyypin alatyyppi, ja vieläpä melko harvinainen. Tähän kuvioon liittyy myös lettoisuutta, mutta ei aivan tällä kohdalla.

Yhdistelmätyyppiset rämeet ovat monimuotoinen jatkumo, ja ne esiintyvät useimmiten välittävinä sarjoina korpien ja avoimempien rämeiden, kuten tupasvillarämeiden, välillä. Maastossa yhdistelmätyypin rämeitä kohtaa usein kivennäismaan rajoilla, erityisesti suurempien suoyhdistymien reunoilla ja harjualueilla. Osalla yhdistelmätyypin rämeistä yhdistelmä-termi syntyy kuitenkin ravinnetasapainon muutoksista.

Rannalla olevaa oligotrofista lyhytkorsirämettä. Yhdistelmätyyppiä on usein vaikea määrittää, ja rämeillä esiintyykin usein keidasrämeiden, rimpinevarämeiden ja lyhytkorsirämeiden piirteitä sulassa sovussa. Ranta ja suon valuma-alueen ojitukset ovat lisäksi muuttaneet hydrologiaa. Pienipiirteisemmät suotyypit - rahkaräme, oligotrofinen rimpineva, oligotrofinen lyhytkorsiräme ja tupasvillaräme - on helppo määrittää, mutta rämeyhdistelmän tyypittely voi tuottaa usein päänvaivaa. Tästä suoyhdistymästä osa täyttää oligotrofisen lyhytkorsirämeen määritelmän, osa ombrotrofisen keidasrämeen. Kyse on selkeästi myös käytettävästä mittakaavasta.

Klassisempaa mesotrofista sararämettä luhtavaihettuman yhtenä osana. Villapääluikka on klassinen mesotrofian ilmentäjälaji. Kataja, järviruoko, siniheinä ja yllättävä luhtaindikaattori, kurjenjalka, viittaavat korkeampaan ravinnetasoon. Tyyppi yhdistyy täysin liukuvasti toisaalta vähäravinteisiin sararämeisiin ja luhtiin, toisaalta lettorämeisiin. Tyyppi voidaan erottaa luotettavasti lettorämeestä lähinnä sammallajistosta.

2.2 Yhdistelmätyyppisiä korpisia soita ja luhtanevakorpia
Korvissa esiintyvä nevaisuus ja luhtaisuus on niin tunnettu ilmiö, että monta suotyyppiä on jopa nimetty sen mukaan. Korpien vaihettumaluonteen huomioon ottaen tämä ei ole yllättävää. Korpien yhdistelmätyypit liittyvät toisaalta kangasmaihin ja rämeisiin, toisaalta nevoihin ja luhtiin.

Kivennäismaan ja avoimen saranevan väliin on jäänyt tämänkaltainen suo. Märällä nevapinnalla esiintyy runsaasti vehkaa ja jonkin verran korpikastikkaa ja järviruokoa. Rahkasammalkerros on korpirahkasammalta. Hieskoivu on vallitseva puulaji, lisäksi näkyy pajuja. Nevapinta on erittäin upottavaa ja puut kasvavat mättäillä. Ajatus vie siis välittömästi korpiin ja lisämääreiksi saadaan nevaisuus. Lajiston perusteella voidaan ounastella luhtaisuutta. Laine & Vasander kutsuisivat tätä todennäköisesti ruohoiseksi neva- tai sarakorveksi. Eurolassa tämä on luhtanevakorpi. Lutussa tämä on luhtanevakorpi, joka on sarakorpien alatyyppi (ei siis yhdistelmä). Tämänkaltaisia soita tavataan erityisesti laajojen avosuoyhdistymien ja kivennäismaiden rajamailla. Voivat olla vaikeita ylittää.

Tämä suotyyppi saa myös nimen luhtanevakorpi! Hieskoivua, sararahkasammalta, raatetta, korpikarhunsammalta. Tasainen nevapinta, jossa luhtalajeja, ja mättäillä kasvavat puut ovat nevakorpisuuden indikaattoreita. Harvinainen luontotyyppi, jota ei eteläisessä Suomessa kovin usein kohtaa. Tämä yhdistyy melko jouhevasti myös niin kutsuttuihin juolasarakorpiin eli Nigra-nevakorppin. Itse asiassa kyseisellä suolla on hyvin paljon juolasarakorven klassisia piirteitä, mutta nevapinnalla ei ole jouhivihvilää tai harmaasaraa.

Kovin epämäääristä suota. Korpisuuden piirteet näkyvät selvästi, mutta suossa on toki myös luhtaisuuden piirteitä. Mättäillä vallitsee lähes kangaskorpimainen kasvillisuus ja sarat ja tupasvilla ovat hallitsevia. Tyyppi määrittyi maastossa tupasvillakorpityypiksi, mutta varsinkin jälkikäteen katsottuna suhtaudun tähän määritykseeni hieman epäilevästi. Tupasvillakorpi on läheistä sukua luhtanevakorville ja esiintyy usein sen kanssa suorina liukuvina sarjoina.

* * *

Yhdistelmätyypistä yleensä

Suomalaisen suotyypittelyn vakiintuneet paradigmat aiheuttavat toisinaan sen, että joitain kasviyhteisöjä voi olla vaikea lokeroida, mutta ne lokeroidaan silti. Indikaattoreiden ja viiden kirjan ongelman lisäksi yksi lisäketutuksen aihe syntynyt siitä, että tietyt päävaihtelusuunnat - korpisuus, nevaisuus, rämeisyys, luhtaisuus, lähteisyys ja lettoisuus - on tavallaan lyöty lukkoon ja kanonisoitu jo vuosikymmeniä sitten. Tämän seurauksena niitä seuraavat suotyypitkin on vakioitu ja balsamoitu ja suurin siunausmenoin nostettu pyhimuksen asemaan. Tämä näkyy myös kartoitushommissa ja kartoittajien, kuten itseni, mallissa hahmottaa soita: tietyt selkeästi määritellyt ja oppaissa esitellyt suotyypit tunnistetaan hyvin. Sen sijaan toisille suotyypeille on annettu yhdistelmätyypin nimi. Kaikki tarkastelu tapahtuu tavallaan päätyyppiajattelun puitteissa. Jos jotain suota ajatellaan yhdistelmätyyppinä, niin se yhdistelmätyypiksi merkittäköön, eikä välttämättä pysähdytä miettimään, miksi joku suo edes olisi yhdistelmätyyppi eikä päätyyppi - eikä se päätyypin määritelmäkään ole välttämättä järkevä, vaan sopimus. Koska hyvin monet botanistisesti orientoituneet suohirviöt rämpivät edelleen maastossa Oulanka reportsien avulla, elää yhdistelmätyypin käsite ja määrityskaava vähän kuin omaa elämäänsä, vaikka Lutun suo-osassa käsite esiintyy vain kahdeksan kertaa.

Periaatteessa luokittelu ja sen raja-arvot ovat ihan jees, sillä jos oppia itsessään tarkastellaan, niin tiettyjen parametrien raja-arvojen ulkopuolelle asettuvat suotyypit ovat tietenkin jatkuvan sarjan osia tai kombinaatioita jotka voidaan tarvittaessa sijoittaa tarkemmin jatkumolle (="yhdistelmätyypit"). Lisäksi kyseisillä luokituksilla on konsensuksen ja konservatismin voima takanaan. Ne ovat oikeasti hyviä työkaluja ja perusteita esimerkiksi käytännön suojelutyössä, joten niin kauan, kuin suoluokittelun tässä paradigmassa eletään, on pakko vain osata tulla toimeen koko härdellin kanssa. Luokittelun purkamisella voisi olla myös kauaskantoisia seurauksia esimerkiksi soidensuojelussa - lettorämeiden suojelustatus voisi romahtaa, jos rämeet eivät olisikaan enää soita ja letosta päätyyppinä hankkiuduttaisiin eroon!

Sorakuoppaan on syntynyt kausikosteikko, jolla kasvaa keltasaraa. Onko tämä lainkaan suo, ja jos on, niin millainen, ja jos millainen, niin onko letto, koska keltasara? Vai onko jokin ihmisen luoma sekondäärihabitaatti? Mammuttiaroa?

Suotyyppejähän voidaan pitää kasviyhteisöjatkumojen sisään rakennettuina sopimuksenvaraisina raameina, joissa tietynlaiset kasviyhteisöt voidaan luokitella, mutta monet muut jäävät paitsi nimeä. Koska kuitenkin jokainen kasviyhteisö on periaattessa samalla tavalla ympäristönsä (ja sattuman) lapsi, voi termi "yhdistelmätyyppisyys" kertoa lähinnä siitä, että kasviyhteisön suurempaan rakenteeseen ja arkkitehtuuriin vaikuttavat tekijät ovat niin moninaisia, että klassiset suomalaisen suotyypittelyn ekologiset vaihtelusuunnat eivät välttämätä selitäkään koko hommaa hyvin.

Suokartoittajien ja soita enemmän pohtivien olisi mielestäni hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa soiden kasviyhteisöjä ilman luokittelun painolastia. Termi yhdistelmätyyppi ikään kuin asettaa ympäristömuuttujia selkeisiin hierarkioihin ja vaikutussuuntiin ilman, että näiden ympäristömuuttujien todellista vaikutusta kyseiseen kasviyhteisöön - tai edes vaikuttavia ympärisömuuttujia yleensäkään - tunnetaan. Syntyykö yhteisörakenne nimenomaan rämeisyyden, korpisuuden, luhtaisuuden ja nevaisuuden vaikutuksien funktiona, vai onko mukana kenties jotain muutakin, jota emme vain vanhojen oppien pariin juuttuneina huomaa? Ovatko ne ennalta annetut päätyyppirakenteet oikeita ja voimakkaimpia yhteisörakenteen muokkaajia, vaiko deskriptiivisiä ominaisuuksia jotka annetaan post hoc tietynlaisille kasviyhteisöille?

Esimerkki suotyyppioppaiden soveltamisesta, tämä menee ehkä enemmän soita katselleille ihmisille: 
Käytämme orjallisesti Eurolaa, koska olemme arkkikonservatiivisella suovaelluksella jossain huitsin nevadassa. Tasaisella oligotrofisella lyhytkorsinevalla (OlLkN), jossa on paikoin oligotrofisia rimpinevoja (OlRiN) (molemmat ovat totta kai omia selkeitä suotyyppejään) on pieni alue, jossa mäntyjä kasvaa enemmän ja pintarakenne on hieman mättäisempi. Alue on siis muuttunut omasta selkeästi nevatyypistään yhdistelmätyypin luontoiseksi oligtrofiseksi rimpinevarämeeksi (OlRiNR). Valtakasvillisuus on pääosin samaa, vain mätäspintojen lajit muuttuvat ja suo muuttuu hieman kuivemmaksi. Jatkaessamme matkaa löydämme muutaman metrin leveän juotin, jossa kasvaa villapääluikkaa ja lettorahkasammalta. Molemmat on määritetty mesotrofian ilmentäjiksi, joten yritämme päättää, onko kyseessä mesotrofinen rimpinevaräme (yhdistelmätyyppi) vaiko vain mesotrofinen rimpinevajuotti (MeRiN) (päätyyppi) OlRiNR:llä (yhdistelmätyyppi). Päärakenne on edelleen valtaosin sama. Kasvillisuus pysyy melkein samana.

Syylliset sissää!

Rustaamme nyt kuitenkin OlRiNR+MeRiN -kombon paperiin ja jatkamme matkaa kohti kivennäismaata. Saavumme rämeelle, jossa on paljon mesotrofian ilmentäjiä, jotka tuntee mesotrofian ilmentäjiksi siitä, että kirjassa niin sanotaan. Turha sitä on mitään vesinäytteitä ottaa, kasvi kertoo tämän olevan mesotrofinen :v Olemmeko siis mesotrofisella rämeellä (MeR), tyypillä, jota ei Eurolassa olekaan? Lajistoon kuuluu muun muassa järviruokoa, katajaa, rätvänää, kultapiiskua ja heterahkasammalta. Emme selkeästi ole millään Eurolan tarkoittamalla rämetyypillä vaikka ihan päivänselvä rämehän se on, emmekä ole myöskään letolla, koska lajistossa ei ole ihan oikeita eutrofeja, vain mesotrofeja. Kaivelemme aikamme kirjaa ja toteamme tämän olevan yhdistelmätyyppinen mesotrofinen sararäme (MeSR), jolla ei kasva saroja. Oikeasti kuvaus ei osu edes siihen, vaan tyyppi on jostain kumman syystä kuvaamatta, joten käytämme vieläpä ehkä väärää tyypitystä. Mutta koska tehtävänannossa on käsketty luokittelemaan, niin sitten luokitellaan, emmekä tajua katsoa muita kirjoja. Tällä paikalla siis pitäisi nyt yhdistyä esimerkiksi nevaisuuden ja rämeisyyden piirteitä, mutta ei siellä mitään nevaisuutta ole, ihan päivänselvä räme, mitä nyt vähän märempi mutta niinhän se tupasvillarämekin on. Juomme heti pullon Jaloviinaa. Tasapainoaistimme sekoaa, horjahdamme vasemmalle metrin verran ja kappas, mesotrofia katosi, nyt tilalla on klassinen rahkaräme (RaR), joka ei ole yhdistelmätyyppinen. Mahtavaa!

Näin samalla suoralla vaihettumalla on saatu hieman lisäilemällä mäntyjä, katajaa, villapääluikkaa ja yhtä rahkasammallajia muutettu suotyyppiä useasti päätyypistä yhdistelmätyypiksi ilman, että meillä olisi minkään valtakunnan käsitystä siitä, muuttuvatko täällä nyt rämeisyys ja nevaisuus toisiinsa nähden vai onko tämä puhtaasti esimerkiksi ravinteisuuden, ilmaston tai sattuman merkitystä. Voimme tämän kokemuksen perusteella halutessamme todeta, että se rimpineva oli tosi selkeä ja hyvin määrittynyt suotyyppi, mutta sillä sarattomalla sararämeellä, sillä oli kyllä niin maan selkeät yhdistelmätyypin piirteet jotka tulivat esiin eivät yhdistelmätyypin määritelmällä, kasvillisuuden suhteella vedentasoon tai topologialla, vaan parin lajin esiintymisellä!

Mutta jos me olisimme olleet fiksuja, olisimme todenneet, että kyseessä onkin vaihtelusuunta nimeltä ruohoisuus. Olisimmeko selvinneet helpommalla? Ruohoinen sararäme kuuluu neva- ja lettorämeisiin, mutta missä siellä se nevaisuus ja lettoisuus esiintyy?

Onko yhdistelmätyyppinen? Vai onko oikeasti rajautunut selkeästi kvantitatiivisten ympäristömuuttujien perusteella? Esitinkö juuri väärän dilemman? Onko nevakorpi-päätyyppiä?

Suomalaisessa suoperinteessä tyypitellään ensin päätyyppi (jos selkeätä päätyyppiä ei löydy, niin se väännetään). Käytännön hommat tehdään käytännön syistä maastossa, joten lähinnä ihmissilmin havainnoitavat ilmiöt vaikuttavat luokitteluun - suon syntyhistoria, valuma-alueet ja vesikemia jäävät tällöin lähes kokonaan pois tyypittelystä.
Konsa on tarpeeksi pällistelty, niin avataan kirja ja katsotaan, löytyykö tämän päätyypin alta tähän ympäristöön sopivaa kuvausta. Jos ei löydy, niin katsotaan hieman yhdistelmätyypitystä tai jotain toista kirjaa (useimmiten tietenkin maastossa on yksi kirja, joten omat hatarat muistot vaikuttavat siihen, mitä sieltä toisesta kirjasta etsii). Jos mitään sopivaa kuvausta ei löydy, niin otetaan vain määritteitä toisista suotyypeistä, läiskitään niitä peräkkäin kunnes ollaan tyytyväisiä ja poistutaan. Se on muuten aika toimiva tapa kuvailla toisille suoihmisille jotain suota, joka ei oikein istu klassisiin määritelmiin. Pahimmassa tapauksessa suolle määritetään vielä trofiatasoja kasvillisuuden perusteella ilman, että indikaattorilajilista olisi niin robusti, että sopiva varmuus trofiatasosta löytyisi. Yksi keltasara = päätyyppi muuttuu. Keltasaraa puskee siellä kivennäismaan puolella 10 metriä suosta toki polunvarresta päntiönnään, mutta ei väliä, ollaan suolla koska rahkasammal, päätyyppi määrittyi nyt tällä keltasaralla, letto on, suojeluun!

Saatoin kuulostaa melko kyyniseltä. Pohjana on lähinnä se, että mitä enemmän kummallisia pikkusoita juoksee, sitä vähemmän niistä ymmärtää yhtikäs mitään. Jonkin verran siinä kehittyy kykyä ennustella sitä, millaisia soita voisi löytää ja mistä, mutta loppujen lopuksi kaikki on vain sitä, että apinan aivoillani yritän luokitella jatkuvia muuttujia diskreetteihin luokkiin. Yhteentörmäykset ja kognitiivinen dissonanssi ovat maastoretkien ehdoton suola.


Se tästä! Ensi kerralla käsittelemme trofiaa ja lettojen luontotyyppejä tarkemmin ja katsomme paaaaljon kivoja kasveja.

Luettavaa:
Tahvanainen, T., Sallantaus, T., Heikkilä, R. & Tolonen, K. 2002: Spatial variation of mire surface water chemistry and vegetation in northeastern Finland. – Annales Botanici Fennici 39: 235-251.
Lindholm, T. 2013: Onko suomalainen suoluokittelu oppinsa vanki? (Summary: Does the Finnish mire classification system restrict oneself within its doctrine?). Suo 64(1): 29-42.
L