Epämääräisen suo-opin perusteet I: Suon määritelmät ja suoyhdistymät

Olen oikeastaan koko kesän työskennellyt soilla. Samoin olen työskennellyt viime kesän soilla. Soita on tullut katsottua myös vuosina 2012, 2011, 2010 ja 2009. Valtaosin olen hypännyt soilla Pohjois-Karjalan alueella ja Uudellamaalla sekä Kuusamossa - näistä Kuusamo on ehdottomasti omituisin, ja käydyt paikat vaihtelevat Ahvenanmaan ja hemiboreaalisen vyöhykkeen piensoista Pohjois-Karjalan viettokeidas-aapasuo -vaihettumasoihin, kausikosteikoihin, Kuusamon rimpilettoihin ja rinnesoihin ja Kilpisjärven palsasoihin. Koska tässä hommassa on hieman kertynyt yleisnäkemystä (vaikken mikään suoekspertti vielä olekaan), ajattelin hieman kertoa soista noin yleisellä tasolla. Valtaosin oppini perustuu akatemiaan, kursseihin ja yleiseen netissä valittamiseen, Seppo Eurolan Oulanka Reports -oppaisiin, luontokartoituksiin ja Suomen luontotyyppien uhanalaisuus -kirjallisuuteen. Näiden kirjojen aksioomien mukaan mennään, vaikka niitä varmasti tulee tässäkin sarjassa dissattua. Suoluokittelusta, suotyypeistä ja on kirjoitettu paljonkin, ja siten tämä koko sarja on vain pintaraapaisu, eikä sen tarkoituskaan ole esittää kovin syvälle menevää, konstruktiivista kritiikkiä, vaan ehkä enemmän kertoa siitä, miten alkutaipaleella oleva suoihminen kiroaa luokittelun keinotekoisuutta ja nauttii siinä sivussa suoluonnon monimuotoisuudesta. Ote on kepeän soveltava.

1. Mikä on suo?

Suolle on niin monta määritelmää kuin vastaaja kehtaa antaa. Botanistisesti painottuneet biologit käyttävät usein kasvimääritelmää - suo on paikka jossa kasvaa suokasveja, jotka tuntee siitä, että ne kasvavat suolla, hieno kehäpäätelmä. Näiden kasvien jäännöksistä syntyy turvetta, ja turve on usein hapetonta ja hajoaminen hidasta vedenpinnan korkean tason takia. Geologin mielestä suo on paikka, jossa turvetta on yli 30 senttimetriä - eli esimerkiksi ohutturpeiset rinneletot eivät ole soita, vaikka ne botanistisesti niitä olisivatkin. Tämän lisäksi botanisti tai hydrologiapainotteinen suoekologi ei miellä luonnontilaltaan muuttuneita turvekankaita enää varsinaisesti [luonnontilaisiksi] soiksi, mutta ne lasketaan turvemaiksi. Joku voi puolestaan pitää kangaskorpea täysin normaalina metsämaana, mutta toisessa määritelmässä paksu turvekerros kertoo totuuden - suota, ei mustikkatyypin kosteaa kangasmetsää!

Itse noudatan valtaosin eklektistä, fiilikseen perustuvaa mutua: suo on hydrologian määrittelemä kokoelma kasviyhteistötyyppejä, joita luonnehtivat useimmiten vedenpinnan korkeus suhteessa huuhtoutumiskerrokseen, tietynlaiset kosteikkokasvien ja happamien alueiden lajien yhteisöt ja se, että niillä on vaikea kulkea muuten kuin kumisaappaissa. Tämä on hyvin pitkälti linjassa Suomen suotuntemuksen konsensuksen kanssa, vaikka ajattelussa onkin aukkoja - "tämä on suo, koska niin on totuttu ajattelemaan." Jo näinkin häilyvä rajanveto rupeaa usein olemaan hankalaa, kun saavutaan esimerkiksi rantaluhdille tai kausikosteikoille - turvetta ei välttämättä ole, kasviyhteisön määrittelee vedenpinnan vuodenaikaiskierto..

Tässä mielessä suo ei paljoa eroa muista ekologisista käsitteistä - tai edes lajikysymyksestä. Luonto kun ei kunnioita antamiamme rajoja, vaan liukuu sulavasti määreestä toiseen. Täten tyypittelyt ja määrittelyt ovat vain ihmisen vajavaisen aivotoiminnan artefakteja ja hyödyllisiä työkaluja. Suoluokittelun vanhat mestaritkin muistuttavat aina, ettei suotyyppejä ole edes olemassa. Ne ovatkin sopimuksia.

Kirjoitusta ei ole tarkoitettu niinkään akateemiseksi synteesiksi Suomen suotieteen tilasta, vaan johdannoksi siihen, miten soita voi lähestyä enemmän tai reilusti vähemmän romanttisesti. Fokus on tiukasti amatööreissä ja aloittelijoissa. Toivon mukaan sarja antaisi sen lukeneille jotain ajateltavaa ja kyvyn tulkita soista kirjoitettuja horinoita vähän paremmin.

Tämän elinympäristön lähes jokainen tunnistaa suoksi: paksuturpeista suokasvillisuuden ja pienten mäntyjen leimaamaa, tasaista ja märkää "heikkokasvuista" elinympäristöä. Paikallinen keidasrämeyhdistymä, Joensuu.


2. Millaisia suot ovat? Miten soita luokitellaan? - Suoyhdistymät
Soiden luokittelussa on useita eri tarkkuustasoja. Klassisessa ajattelussa Suomen suot on jaettu kolmeen suureen, ilmaston säätelemään suoalueeseen joilla hallitsevat tietynlaiset ilmastolliset yhdistymätyypit: keidassuovyöhyke Etelä-Suomessa, palsasuovyöhyke aivan pohjoisimmassa Lapissa, ja näiden väliin jäävä aapasuovyöhyke, jonka painopiste on Koillismaalla, Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Tarkemmassa määrittelyssä voidaan myös erotella sekä aapa- että keidassuovyöhykkeellä kolme eri ilmastollista alatyyppiä, kuten Peräpohjolan aapasuot ja hemiboreaalisen vyöhykkeen konsentriset keidassuot. Eurolan mukaan myös Käsivarren suurtuntureiden lähdesuot voivat olla oma pääyhdistymätyyppinsä. Vaihettumat ilmastollisten suoyhdistymien välillä ovat selkeätä todellisuutta. Sitten tulee kaikenlaisia suotyyppejä, paikallisia suoyhdistymiä, ravinteisuustasoja, luhtaisuutta ja korpisuutta, yhdistelmätyyppejä, tihkupintaa ja indikaattorilajeja, ja lopuksi muistivihkoon raapustetaan mystisiä merkintöjä kuten LuSaKoiKR, RaLR tai LäWarnLuNK.

Näin siis, jos mennään vain yhden kirjan voimin - mutta entäs kun kirjoja onkin kaksi tai useampia? Entä, jos Suomen suot luetaankin Ruuhijärven mukaan seitsemään eri alueelliseen suoyhdistymäryhmään (termi on lähes rinnasteinen ilmastolliselle yhdistelmätyypille): konsentriset kermikeitaat etelässä, eksentriset kermikeitaat Järvi-Suomessa, Pohjanmaan aapasuot, Peräpohjolan aapasuot, Metsä-Lapin aapasuot, Tunturi-Lapin palsaruot ja Tunturi-Lapin paljakkasuot?

Sekavaa. Tämän takia tuleekin ymmärtää mikä on päätyypin, suoyhdistymän ja suotyypin ero. Kaikki suoyhdistymät koostuvat nimittäin suotyypeistä. Termistöä on pakko avata, sillä käsitteitä on paljon ja ne ovat osittain päällekäisiä tai ainakin huonosti rakennettuja - vai mitä sanotte suotyypistä, suoyhdistymästä ja yhdistelmätyypistä aivan eri termeinä? Arvon lukijaa kehotan olemaan nyt kärsivällinen.

Termistö on Eurolaa. Tämä on tärkeä tietää, sillä termistö riippuu myös kirjasta.

2.1 Suotyyppi
Suotyyppi on kasviyhteisötyyppi: samankaltaisten kasviyhteisöjen muodostama alue, jonka ihminen voi helposti/"helposti" erottaa ympäröivistä alueista ja joka on usein tietyllä tavalla itsensä näköinen. Tällaisia suotyyppejä ovat muun muassa rimpinevat, rahkarämeet, isovarpurämeet ja ruohokorvet - näillä on myös alatyyppejä, joista ei tarvitse vielä sen kummemmin perustaa. Hyvin pienialaiset suot, kuten kangasmaiden kallioiden soistumat, voivat koostua vain yhdestä tai kahdesta suotyypistä. Esimerkiksi kangasmaiden soistumilla yleisiä suotyyppejä ovat kangasrämeet ja joko tupasvilla- tai isovarpurämeet.  Suuremmat suoyhdistymät, kuten esimerkiksi Torronsuo tai Patvinsuo, voivat olla kymmenien suotyyppien muodostamia komplekseja, joista osa on suuria ja hallitsevia ja ilmaston säätelemiä (kuten esimerkiksi suurten keidassoiden keskiosien rahkarämeet), osa taas voi olla pieniä ja paikallisia tai määrittyä vain paikallisolosuhteiden mukaan (kuten harjunreunojen lähdesuot).

Suotyyppien esiintyminen ei ole tiukan maantieteellisesti määrättyä, vaikka usein maantiede tai ilmasto voivat rajoittaa joidenkin suotyyppien esiintymistä: karuja korpia löytyy niin Inarista kuin Ahvenanmaaltakin, rimpilettoja on siellä, missä maaperä on sopivaa ja karuja rimpinevoja esiintyy laajalti koko maan alueella, mutta pounikkoa ja rääseikköä ei Etelä-Suomesta löydä. Kun botanisti menee suolle, määrittää hän useinkin suotyyppejä. Näistä enemmän osissa seuraavissa kirjoituksissa.

2.2 Suoyhdistymät ja päätyypit
Suoyhdistymä on useiden suotyyppien muodostama, maantieteellisesti ja hydrologisesti melko eheä kokonaisuus, joka muodostaa kokonaisuudessaan "suon" tai "suoalueen". Juuri nämä suoyhdistymät ovat niitä peruskoulun keidas-, aapa- ja palsasoita, joita usein soina käsitellään, mutta suotutkimuksessa niitä käsitellään useimmiten tarkemmin.

Kolme ilmastollista päätyyppiä, eli järkevämmin ilmastolliset yhdistymätyypit, on melko helppo kuvata pääpiirteissään. Nämä muodostavat Suomen soiden ilmastollisen, pohjois-eteläsuuntaisen vaihtelusuunnan, ja näillä ei siis ole tekemistä rämeiden, nevojen ja korpien sun muiden kanssa.

Etelässä vallalla ovat paksuturpeiset, keskeltä kohonneet ja karut keidassuot. Keidassoiden ravinteikkaimmat kohdat ovat useimmiten suon laiteilla, suon keskiosat saavat vetensä vähäravinteisena sadevetenä, ja suot ovat keskimäärin melko karuja. Rahkasammalet (Sphagnum spp.) ovat näkyviä ja vallitsevia.
Keskiboreaalisella vyöhykkeellä yleistyvät aapasuot. Aapasuot saavat vetensä usein kevättulvien aikaan pintavaluntana, joten niiden ravinnetaso on keidassoita korkeampi. Aapasoiden reunat ovat märkiä keskiosia korkeammalla, ja monien aapasoiden keskelle ei kannatakaan lähteä hyppimään. Turvekerros on keidassoiden turvekerrosta ohuempi. Märkyys ja sarojen (Carex spp.) yleisyys ovat näkyviä.

Palsasuot ovat katoavaa luonnonperintöä. Palsasuot muistuttavat aapasoita, mutta niitä hallitsevat suuret (jopa metrien korkuiset) sisältä ikiroudassa olevat mättäät, palsat. Palsasoita esiintyy paikoitellen pohjoisimmassa Lapissa, ja niiden tila heikkenee ilmaston lämmetessä kovaa vauhtia.

Esimerkiksi Torronsuo on kilpikeidas - tietty keidassuon yhdistymätyyppi, jota leimaa keskiosan kuperuus ja runsasrimpisyys. Valkmusan kansallispuiston Munasuo on myös keidassuo, mutta se kuuluu eteläisempiin laakiokeitaisiin. Pohjois-Karjalan keidassuot, kuten esimerkiksi Patvinsuon osat, ovat tasaisia ja alaosistaan kosteita viettokeitaita, joissa on osittain aapasoiden piirteitä. Kaikilla näillä esiintyy usein lähes samoja suotyyppejä, mutta eri suhteissa, ja ne muodostavat erilaisia suurkuvioita. Ilmastolliset suoyhdistymätyypit ovat totta kai ilmastollisesti (haihdunta, sadanta ja tulvaisuus) säädeltyjä, joten ne liukuvat ilmastovyöhykkeittäin. Runsastulvaiset aapasuot saavat paljon vettä ympäröiviltä mailta kevättulvien aikaan, joten ne eivät luonnontilaisina rupea kohoamaan keskiosistaan ja muutu keidassoiksi, joiden keskiosat saavat vain ravinneköyhää sadevettä.

edit: Meinasi unohtua! Myös kausikosteikot voidaan luokitella - esimerkiksi Suomen luontotyyppien uhanalaisuus -kirjan eli kotoisammin Lutun mukaan - omaksi päätyypikseen. Ainakin ne ovat todella erilaisia kuin muut suot, jotka ovat myös aika heterogeeninen ryhmä. Lutulaisesti myös maankohoamisrannikon suot ovat omia päätyyppejään, eivät siis paikallisia suoyhdistymiä. En oikein käsitä logiikkaa enkä ole pyöritellyt sitä pidempään, joten en ota siihen vielä kantaa.

2.2.1 Paikalliset suoyhdistymät ja muut ihmeet
Yksi tärkeimpiä suoyhdistymätyypeissä muistettavia asioita on se, että nämä suuret, ilmastolliset päätyypit ovat vain yksi osa Suomen suoyhdistymätyypeistä. Usein runsaampi ja näkyvämpi ovat niin kutsutut paikalliset suoyhdistymät - näitä eivät määrittelekään enää ilmastolliset seikat, vaan paikallinen geologia. Tällaisia suoyhdistymätyyppejä ovat muun muassa järvenrantojen luhdat, lähteiden ympäristöt, suppakuoppien pohjien kausikosteikot ja harjualueiden pienet soistumat. Nämä eivät noudata samaa logiikkaa kuin klassiset suoyhdistymätyypit - harjunlievesuot ovat rakenteeltaan samankaltaisia niin Kouvolassa kuin Kuusamossakin, vaikka vallitseva klassinen suoyhdistelmätyyppi on Kouvolassa laakiokeidas, Kuusamossa Peräpohjolan aapasuo. Paikallisiin suoyhdistymiin kuuluvat muun muassa pahamaineiset luhdat.

Osalla soista on myös ajallinen luonne. Nämä ovat sukkessiosoita - muutostilassa olevia, kehittyviä suotyyppejä. Esimerkiksi soistuva metsälampi voi olla missä tahansa kehityksen vaiheessa metsärantaisesta lammesta pieneksi rämeeksi tai luhdaksi. Soita ihmettelevän sopii muistaa, että Suomen vanhimmatkin suot ovat vain noin 10 000 vuotta vanhoja, joten maastossa näkee paljon kehitysjaksoja nuoresta vanhaan. Näitä ovat muun muassa Pohjanlahden rannikon maankohoamissuot, joissa näkee koko soiden kehityssarjan merestä aapasuoksi.

Kausikosteikot ovat oma lukunsa. Niitä leimaa vuosittainen vedenpinnan korkeuden raju muutos, mutta tämä ei liity pintavesiin kuten luhdilla. Kausikosteikoista kerron lisää myöhemmin, koska ne sattuvat kiinnostamaan minua paljon.

Tämä saa luvan olla tämän osan loppu, jatkan työhommia. Seuraavassa osassa sukelletaan rämeiden, nevojen ja korpien ihmeelliseen maailmaan. Adieu!

Peruskirjallisuutta:
Eurola, S. ym. 1992: Oulanka Reports 11
Eurola, S. ym. 1995: Oulanka Reports 14
Anne Raunio ym. (toim.) 2008: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus - Osa 2