Epämääräisen suo-opin perusteet II: Kolme kohdetta kerralla, kaikki on aivan...

Edellisessä osassa horistiin sekavasti suotyypeistä ja suoyhdistymistä. Toivon mukaan lukijalle jäi jotain päähän, sillä jatkamme nyt matkaa rakennepiirteiden kummassa maailmassa ja tarkastelemme soittemme päätyyppejä.

Totta puhuen aiheen päättäminen tälle kakkososalle oli vaikeaa, sillä nyt ollaan pääsemässä sellaiseen soppaan ettei sitä saa tolkutettua yhtään kenellekään alle parissa tunnissa ja koko homma muuttuu keskinäisten interaktioiden mössöksi. Syytän siitä sekä olemattomia pedagogisia taitoja(ni) että käsitehärdelliä. Voisin käsitellä trofiatasoja ja ravinteisuutta, tai sitten voisin käsitellä päätyyppejä. Ongelmana on se, että holistisessa suohörhöilyssä kaikki käsitteet liittyvät toisiinsa. Maastossa on ainakin helpompaa, jos ensin tajuaa jotain päätyypeistä ja vasta sitten jotain trofiasta, luhtaisuudesta ja muista tekijöistä jotka oikeasti muovaavat päätyyppien ja suotyyppien rakennetta.

Mutta: tässäkin kirjoituksessa esiintyvät eri trofiamääreet niin monasti, että ne pitänee kertoa heti kättelyssä. Jos tajuat jotain trofioista, skippaa tää seuraava kappale.
  

INFOPÖMPELI

VAIHTELUSUUNTA 1: OMBRO-MINEROTROFIA

A. Ombrotrofinen: Saa ravinteet sadevedestä. Erittäin vähäravinteinen. Keidassoille leimallista. 

B. Minerotrofinen: Saa ainakin jotain ravinteita pinta- tai pohjavesien kautta. Tyypillistä letoille, luhdille, aapasoille, korville, keidassoiden reunoille, kausikosteikoille jne. sekä monille nevoille. Ei tarkoita välttämättä mitään rikkaampaa kasvimaailmaa tai hyviä fiboja. PH ombrotrofisia soita korkeampi. Omia indikaattorilajejaan.

VAIHTELUSUUNTA 2: Trofiataso

1. Oligotrofinen. Vähäravinteinen. Esim. huuhtoutuneilta, karuilta kangasmailta pintavaluntana tulevat vedet voivat olla minerotrofisia mutta oligotrofisia. Yleistä. Alhainen pH-arvo.

2. Mesotrofinen. Keskiravinteinen. Lajistoon ilmestyy ravinteiden suhteen vaateliaampia lajeja. Suht harvinaista. Esimerkiksi monet luhdat ja suuri osa korvista ovat mesotrofisia.

3. Eutrofinen. Runsasravinteinen - veden johtokyky ja sen pH-luku ovat korkeita, vesi on ravinnepitoisempaa. Useimmiten vedessä on ainakin jonkin verran liuennutta kalkkia. Eutrofiset suot ovat usein, mutteivät aina, lettoja.

No niin, nyt osaat nämä. Näitä termejä nimittäin tulee eteen kohta.

Niin ja vielä tulevasta sanastosta: yhdistelmätyyppi on suotyyppi, jossa on piirteitä useammasta kuin yhdestä päätyypistä: esimerkiksi korpirämeessä on korven ja rämeen piirteitä, monet letot ovat yhdistelmätyyppejä jne. Niitä on sitten paljon. Ja ne ovat sekavia. Ja niitä voi luoda itse loputtomasti. Mutta se siitä!

Kerrotaan siis rämeistä, nevoista ja korvista ja annetaan pohjaa seuraaville päätyyppikirjoituksille. Toivon mukaan käsitys siitä, mitä rämeet, korvet ja nevat oikeastaan ovat auttaa siinä vaiheessa, kun päätä ruvetaan hämmentämään erilaisilla trofiatasoltaan poikkeavilla yhdistelmätyypeillä, luhdilla ja letoilla.

Asiaan.

Tupasvillarämettä. Mäntyä, rahkasammalia ja valtalajina tupasvilla (Eriophorum vaginatum). Vertaa alempana olevaan isovarpurämeeseen

Ensimmäisessä osassa kerroin hieman suoyhdistymistä ja sivusin pikaisesti suotyypin käsitettä. Kuten lukija muistaa, käytin suotyypin määritteenä kasviyhteisöä. Tarkemmin sanottuna suotyypit voidaan luokitella rakennepiirteittensä perusteella useampaan eri päätyyppiin, jotka ovat tyypillisimmillään - mutteivät aina! - määritettävissä maastossa. Päätyyppien klassisessa luokittelussa näkyykin, että ne on tehty hieman post hoc: selkeän näköisille päätyypeille on keksitty omat määritteensä sen perusteella, miten ne on luokittelija erottanut, ja luokitteluperusteet eivät ole keskenään rinnasteisia. Yhtä kriteeriä ei siis voi soveltaa niin, että sen avulla määrittäisi kaikki suotyypit, vaan tyypittelytyökalupakki on tässä suhteessa hyvinkin spesifi.

Soilla on eurolalaisessa koulukunnassa yhteensä kuutta eri päätyyppiä: Korvet, rämeet, nevat, letot, lähteiköt ja luhdat. Näistä korvet, rämeet ja nevat ovat ehkä klassisimpia päätyyppejä ja niistä on hyvä aloittaa. Lähes aina samalta suoalueelta löytää useita päätyyppejä - poikkeuksia ovat korpi- ja rämepainaumat, jotka voivat olla käytännössä vain yhtä tai kahta suotyyppiä.
Modernimmassa Lutussa (Suomen luontotyyppien uhanalaisuus) päätyyppejä on seitsemän: korvet, neva- ja lettokorvet, rämeet, neva- ja lettorämeet, nevat, letot ja luhdat. Lähteiköt ovat oikeastaan vähän huonosti mihinkään suotyyppiin istuva lisämääre, joten sinällään kannatan enemmän Lutun näkemystä, jossa lähteet ovat pienvesiä, eivät mitään soita - lähteiden ympärille muodostuu lähdesoita, mutta niinhän sitä harjujen liepeille muodostuu harjusoita, eivätkä harjut silti ole mitään soita, vaan harjuja. Nih.

Lähteiköt ja luhdat ovat hieman eri tavalla toimivia, ja lettoisuus perustuu runsasravinteisuuteen, ei niinkään topologiaan tai hydrodynamiikkaan. Niinpä nyt käsitellään rämeitä, korpia ja nevoja, koska niistäkin saa monta sivua tekstiä jos niin haluaa.

1. Rämeet
Rämeet ovat useimmiten mäntyvaltaisia soita (vaikka myös kuusi voi olla valtapuu ja koivua on yleisesti sekapuuna), joita leimaa mätäspintaisuus*, rahkasammalten runsaus ja stydien varpu- ja kangasmaan kasvien suhteellinen runsaus. Rämeillä on usein paksultikin turvetta. Suuremmat ja klassiset rämeet ovat keskustavaikutteisia, eli suon turpeen ja veden kemiaa määrittelee itse turve ja ympäristöstä, kuten kivennäismaalta, ei juuri saada lisäravinteita - valtaosin lisäravinteet tulevat sadevedestä tai jostain kuolleesta hirvestä. Ne osat, jotka saavat vesiä ulkopuolelta, ovat usein vähäravinteisia (oligotrofisia). Monet keitaiden keskiosat ja pienet suot ovat sadeveden varassa eläviä (ombrotrofisia). Joiltain rämeiltä, kuten esimerkiksi rahkarämeiltä, voi puusto puuttua lähes kokonaan.

Vanhaa ja luonnontilaista isovarpurämettä. Suopursu ja vaivero hallitsevat kenttäkerrosta. Suomuurainta, koivua ja tupasvillaa näkyy siellä täällä. Puusto on harvaa ja tällä suolla aika jämerää. Tällä kyseisellä pienellä keidassuolla keskiosat olivat hyväkasvuista puustoista rämettä, ja ajatus viekin jo lähelle metsäkeidasta, joka on uhanalainen luontotyyppi. Vertaa ylempänä olevaan tupasvillarämeeseen - huomannet samankaltaisuuden.

Rämeiltä ei oikein voi välttyä, mikäli Suomen pusikoissa yhtään samoaapi. Pienet kangasmaan kosteammat, vettä pidättävät kohdat voivat nopeasti muuttua rämeiksi (ja usein nimenomaan kangasrämeeksi, kangasmetsän ja rämeen välimuodoksi), erityisesti kallioisilla tai kuivemmilla mailla. Lintuharrastajatoverit näkevät pieniä mäntykankaiden kangasrämesoistumia esimerkiksi kävellessään Porkkalan kärkeen. Aapasoita ympäröivät usein rämealueet ja keidassoilla keskiosat voivat olla esimerkiksi metsäistä isovarpurämettä (metsäkeidas-luontotyyppi), tupasvillarämettä tai jopa lähes täysin puutonta, ruskorahkasammalmättäiden hallitsemaa rahkarämettä.

Rämeiden määrittäminen rämeiksi on useimmiten suhteellisen yksioikoista. Usein jo männyn runsaus vie ajatukset rämeisiin, ja mätäspinnan ja varpujen yhdessäolo tuo lisävarmuutta ruotoon. Lajisto on usein valtaosin melko indifferenttiä. Rämeiden värimaailmaa hallitsevat ruskean, punaisen ja vaaleanvihreän eri sävyt. Innovoiva huippuosaaja tunnistaa jopa lähes  puuttoman tupasvillarämeen rämeeksi, vaikka sillä välipintaisuus** onkin hallitsevampaa. 

1.2 Rämetyypeistä
Rämeillä on hallittavissa oleva määrä tyyppejä. Ehkä näkyvimpiä ovat kangasrämeet, isovarpurämeet ja tupasvillarämeet. Isovarpurämeitä leimaa Etelä-Suomessa suopursun runsaus, muita suuria varpuja ovat esimerkiksi juolukka ja kanerva. Tupasvillarämeet ovat kosteampia ja tasaisempia, varpu- ja pensaskerros on aukkoisempi, ja kenttäkerroksen valtalajina on tupasvilla. Usein marssiessa metsästä kohti keidassuon keskiosia törmää aluksi korpiseen laiteeseen, joka esiintyy mosaaiikkimaisesti kangasrämeiden kanssa. Tämän jälkeen tulee usein laajakin ja ikäväkulkuinen isovarpurämealue - se, jossa suopursulle herkkä saa keväällä ahdistusoireita -, ja suon keskiosia lähestyttäessä vastaan alkaa tulla tupasvilla- ja rahkarämeitä.

Etualalla vähäpuustoista rahkarämettä. Mätäspintaa hallitsee ruskea ruskorahkasammal (Sphagnum fuscum). Kuvassa on myös paikoin välipintanevaa, joka erottuu vaaleanruskeina painaumina. Mättäisyys ja ruskorahkasammalen runsaus kertovat tämän olevan Eurolan oppien mukaan nimenomaan rahkarämettä ja nevoille tyypillinen väli/rimpipintaisuus puuttuu. Metsätaloudessa tätä kuitenkin voitaisiin kutsua nevaksi, koska puita ei juurikaan ole. Turvetta on varmaan metritolkulla.

Kuvan keskiosissa näkökulma laajenee yhdestä suotyypistä useampien muodostamaan laajempaan yhdistymään. Keskellä näkyy monille avosoille tyypillisiä mätäslinjojen (keidassoilla kermien), ja nevapintojen (keidassoilla kuljujen), muodostamia veden virtaussuuntaan nähden poikittaisia rakenteita. Saman rakenteen näkee pienoiskoossa, kun kovan vesisateen aikana katsoo keltaisen sydvestin hupun alta metsätietä virtaavaa sadevesipuroa tai hyppii kadunposkessa virtaavassa hulevesivuossa. Koivunsiemenet kertyvät samalla tavalla riveiksi.

Hauska ja yllättävän vähälukuinen rämetyyppi on kauniin kellanvihreän värimaailman tarjoava pallosararäme, jossa kenttäkerroksen valtalajina on - no, pallosara. Harvinaisemmista rämetyypeistä mainittakoon Pohjois-Suomen pounikko. Joitain rämetyyppejä leimaa kalvakkarahkasammalen (Sphagrnum papillosum) hallitsevuus pohjakerroksessa. Jälleen kerran mielikuvitus on lentänyt Tauvon tyylillä ja näitä rämeitä kutsutaan kotoisasti kalvakkarämeiksi. Erilaisia yhdistelmätyyppejä on ziljoona, joista yhdestä, mesotrofisesta sararämeestä, tulee aikanaan oma kirjoituksensa.

2. Nevat
Nevat ovat avoimia, väli- ja rimpipintaisuuden*** hallitsemia soita, joilla puustoa on vähän tai ei laisinkaan ja joissa voi hulahtaa reisiä tai kaulaa myöten suohon, mikäli ei hallitse suokävelyn alkeita. Nevat voivat olla myös hyvin pieniä, kuten kuljunevat, jolloin ne esiintyvät suoyhdistymien ja yhdistelmätyyppien osana (esimerkiksi rimpinevarämeellä on ____ ja ___, täytä itse). Metsätaloudessa neva on puuton suo, joka ei ole letto. Muistetaan toki, että esimerkiksi kasvitieteessä lettonevat on kuitenkin yleinen ja tunnettu ilmiö, mites tää konsensus?

Suureen harjupainaumaan syntynyttä ombro-oligotrofista lyhytkorsinevaa. Tasaista ja melko märkää. Rahkamättäillä kasvaa mäntyjä, mutta niin vähän, ettei tästä nevarämettä saa.

Nevat määrittyvät hyvin pitkälti märkyyden ja suhteellisen tasaisuuden perusteella. Lajisto voi olla mitä tahansa täysin ombrotrofisesta kuljunevalajistosta, kuten leväköstä (Scheuchzeria palustris), aina rikkaaseen lettolajistoon, kuten esimerkiksi lettolierosammaleen (Scorpidium scorpioides) ja matosammaleen (Scorpidium/Calliergon/Pseudocalliergon trifarium, riippuen sen hetkisestä taksonomisesta kaaoksesta). Nevoja voi olla rinteillä, korvissa, lähteiköillä ja avosoilla. Ne ovat erityisen hallitsevia aapasoiden märissä keskiosissa ja viettokeitaiden alaosissa. Nevoilla kasvaa usein sarakasveja, kuten rahkasaraa, mutasaraa, jouhisaraa ja pullosaraa. Saranevoille ne antavat helposti tunnistettavan yleisilmeen ja värimaailman. Minerotrofiset nevat ovat usein hyvinkin vaaleita, esim. pullosaran lehtien värin takia.

2.1 Nevatyypeistä
Nevatyyppejä on suuri määrä: Eurola tunnistaa noin 30 tyyppiä, joista osa on hyvin selkeästi rajautuneita ja osa, kuten luhtanevat, puolestaan dumppiluokkia. Nevoja on jos jonkinlaisia ombrotrofisista kuljunevoista ja oligotrofisista lyhytkorsinevoista✝ aina hyvinkin hienoihin rimpilettoihin. Kulju- ja rimpinevoja voi kohdata jopa keidasrämeiden keskiosissa. Monien aapasoiden ja viettokeitaiden märimmissä osissa on usein laajoja neva-alueita. Ravinteisten soiden rimpinevat käydään aina läpi todella tarkalla kammalla.

Mesotrofista rimpinevaa. Paikalla kasvoi muun muassa puna- ja kaitakämmekkää. Rimpinevoilla, erityisesti meso-eutrofisilla, törmää usein aivan avoimiin vesipintoihin.

Nevat eivät toki ole samankaltaisia, vaan kasvillisuus voi erota voimakkaasti eri tyyppien välillä. Sinällään nevojen luokittelu on suhteellisen leppoisaa hommaa, sillä kasvilajistosta saa nopeasti kiinni ja jotenkin ne myös piristävät. Ongelmana on tosin se, että nevalla voi saada saappaansa täyteen vettä, mikäli ei ole treenannut suokävelyä. Nevat ovat kuitenkin mielestäni aika selkeä tyyppi ja niiden yhdistelmätyypitkin ovat jotenkin rämeiden ja korpien yhdistelmätyyppejä armollisempia. Lituskaista ja märkää.

Myös luhtaisilla rannoilla ja jokivarsilla voi olla suuria nevakokonaisuuksia, joilla voi esiintyä myös esimerkiksi kurjenjalkaa, karpaloa ja järviruokoa. Saranevojen dumppiluokkia voi löytää niin järvenpoukamista, korpipainaumista, luhtaniityiltä kuin suurten avosoiden keskiosista. Dumppiluokkia nämä ovat siksi, että ne ovat vähän minkälaisia sattuu, kunhan saraisuutta on tarpeeksi. Samoin luhtanevat ovat yksi iso sotku, sillä hyvinkin erilaiset ja kasviyhteisöltään poikkeavat suotyypit voidaan läjittää luhtanevaksi nimenomaan luhtaisuuden takia.

Luhtaista saranevaa järvenrantasoilla. Nämä tyypit yhdistelevät kokeellisella ja progressiivisella klangilla sekä luhtanevojen että saranevojen staileja, ja nakkaavat päälle mausteeksi vähän räme- ja korpimausteita. Voilá!

3. Korvet
Korvet ovat useimmiten ravinteisia (meso- tai meso-eutrofisia), kuusi- tai sekametsävaltaisia kivennäismaan ja turvemaan rajamailla epätietoisesti häilyviä puustoisia suotyyppejä, joita yhdistävät seuraavat asiat:
1. Kuusi on usein - muttei aina - valtapuu, korvet ovat metsäisiä;
2. Mättäisyys on usein hyvin selvästi kehittynyttä ja mättäiden välissä voi olla jo turpeettomia rimpipintoja, kuoppia ja välipintoja. Puut kasvavat usein selvästi mättäillä. Tosin osa kangaskorvista ja esimerkiksi muurainkorvet voivat olla hyvinkin tasaisia pohjaltaan. Ruohoja tavataan yleisesti ja runsaasti.
3. Helvetisti hyttysiä, joskus hyviä muurainpaikkoja.
4. Korvilla on ihan oma värimaailmansa, jossa yhdistyvät kuusen ja korpikarhunsammalen tummanvihreys, korpirahkasammalen kaunis vaaleus ja lehtipuiden tuottama valon ja varjon leikki.

Korvet ovat siinä suhteessa hankalia, että ne muodostavat täysin suoran vaihettuman kangasmetsistä ja lehdoista rämeisiin, ja niissä esiintyy lähes aina myös muita ekologisia vaikutussuuntia, kuten luhtaisuutta, nevaisuutta ja lähteisyyttä, joten metsätuntemus on aika tarpeellista. Turvekerroksessakin on huikeata vaihtelua. Karuimmat korvet, kuten muurain- ja puolukkakorvet, voivat olla hyvin vähälajisia, rahkasammalvoittoisia, monotonisia ja metsävarpujen hallitsemia, kun taas rehevissä ja usein lähteisissä ruoho- ja lehtokorvissa lajisto voi olla hienon lehdon kaltaista, pohjakerros on todella pienipiirteisesti muunteleva, sammalissa vallalla ovat lehtosammalet ja hiirenportaat voivat kohota silmän korkeudelle. Kosteimpien lehtojen ja lehtokorpien ero on usein akateeminen. Erityisesti meikäläinen inhoaa ruoho- ja lehtokorpien sekä kangasmaiden muodostamia liukumia, sillä varsinkin asemakaavakartoituksissa on melkoisesti väliä sillä, onko paikka laitettu ruohokorveksi, saniaislehtokorveksi, lehtokorveksi vai lähdelehtokorveksi - ja useimmiten kaikkien piirteitä löytyy melkein yhtä paljon. Myös yhdistelmätyyppejä löytää korpialueilta todella usein, joten korvet ovat kokonaisuudessaan päätä raavituttavia hyttyspusikoita.

Lähteistä ruoho-lehtokorpea, joka on ravinteista ja rehevää tyyppiä. Huomaa monimuotoinen pohja- ja kenttäkerros. Vaihettuu suoraan toisaalta lehtoon, toisaalta saraiseen lettorämeeseen.

Vaihettumien ja pienialaisuuden takia onkin tärkeää yrittää muistaa pinta-ala ja tarvittava tarkkuus. Esimerkiksi suuria metsäkortekorpia löytää todella harvoin, mutta aarin-parin MkK-pläntteihin törmää useinkin. Ovatko ne sitten niitä erittäin uhanalaisia luontotyyppejä vai vain sattumanvaraista vaihettumaa - ken tietää.

Tämän kangasmaisen metsäkortekorven pohjakerroksessa valtalajina oli korpikarhunsammal (Polytrichum commune), myös muurainta ja lehtipuita oli runsaasti, ja suossa olikin jo yhdistelmätyypin piirteitä.

Korpiin törmää useimmiten kumpuilevien maastojen varjoisissa notkoissa (varjoisia ne ovat siksi, että niissä on suuria korpikuusia, jotka ovat siellä, koska ne ovat varjoisia), suurten suoyhdistymien laiteilla ja alueilla, joissa on selkeätä pohjavesi- ja tihkupintavaikutusta. Aika moni on varmaan mustikkametsässä kömpinyt alaspäin ja jossain vaiheessa huomannut seinäsammalen korvautuneen korpirahkasammalella (S. girgensohnii), eli hää o toikkaroinu mustikkakorpeen. Usein korpilaiteet voivat olla hyvinkin märkiä, raate- ja/tai vehkavaltaisia ja nevamaisia osia sisältäviä härdellejä, ja rämeisiin vaihettuessaan syntyy yhdistelmätyyppi korpiräme, jossa on sekä rämeen että korven piirteitä.

3.1 Korpityypeistä
Korvet voidaan jakaa ravinteisiin ja vähäravinteisiin aitokorpiin (jos yhdistelmätyypit pidetään nyt lähestymiskiellon päässä). Vähäravinteiset korvet ovat usein hyvin lähellä metsämaata ja lajistossa esiintyy sekä räme- että metsälajistoa. Esimerkiksi karut puolukka- ja muurainkorvet ja hieman rehevämmät mustikka- ja metsäkortekorvet ovat usein selkeästi soita, vaikka kangasmetsäkasvit, kuten esimerkiksi metsälauha, mustikka ja metsäkastikka, voivat olla paikoin suhteellisen yleisiäkin tai jopa hallitsevia.  Ravinteiset korvet puolestaan liukuvat hienosti lehtomaisten kankaitten, lehtojen ja rämeiden välillä, ja niissä on usein tihkupintaa, noroja, luhtaisuutta ja jopa lähteitä.

Keväinen kuva. Osin ruohoista mustikkakangaskorpea. Näiden yhteydessä esiintyy säännöllisesti myös kangaskorpia. Tämä on syntynyt tyypillisesti moreenimaan notkelmaan. Kuvaussuuntaan eteenpäin jatkaessa vastaan tulee ensin korpirämeitä, sitten jo tupasvilla- ja isovarpurämeitä.

Rämeiden ja nevojen luokittelun ollessa suht helppoa ja melko ykstotista ja -oikoista hommaa - kunhan muistaa katsoa, onko kalvakkarahkasammalta pohjakerroksessa vaiko ei - on korpien kanssa usein vähän niin ja näin. Osittain tämä johtuu juuri siitä, että monimutkaisten ekologisten vuorovaikutusten takia korvet ovat hyvin heterogeeninen ja Suomiehistä ja -naisista piittaamaton ryhmä. Ainut tapa oppia korpia on käydä niitä aktiivisesti läpi mahdollisimman paljon, ja siltikin niiden kanssa on kerta toisensa jälkeen ongelmia.

* * *

Seuraavan kirjoituksen potentiaalisia aiheita on useita. Voimme jatkaa päätyypittelyn tarkastelua, käydä tarkemmin läpi trofiaa ja ekologisia vaihtelusuuntia (näiden kahden suuren aiheen ero alkaa olla luhtien ja lettojen kohdalla todella pieni, koska molempia määrittelevät tietyt ekologiset vaihtelusuunnat) tai vaikka tarkastella esimerkiksi lettoja ihan omana pikku lukunaan. Todennäköisesti käyn parilla letolla kuvaamassa ennen kuin kerron niistä enempi. Seuraava päivitys saapuu jokin ruma ja sateinen päivä. Kysymykset ja valitukset kommentteihin, voin jopa yrittää vastata väärin. Caveat emptor.




*Mätäspintaisuus: kuivemman mätäspinnan vallitsevuus pinta-alalla. Mättäät ovat kuivimpia pienkasvupaikkoja - kosteampia ovat märät rimmet ja niiden väliin jäävät mielikuvituksellisesti nimetyt välipinnat. Mättäät voivat vaihdella saramättäistä aina karhunsammalmättäisiin - kasvillisuus ei ole niinkään tärkeää, vaan nimenomaan havaittava sijainti selkeästi vesirajan keskiarvon yläpuolella. Klassisimpia mättäitä ovat ehkä rämemättäät, joilla rusko-, jokasuon- ja punarahkasammalmättäillä kasvaa muun muassa karpaloita, kanervaa, suopursua, tupasvillaa ja rahkasaraa. Korpimättäillä valtalajina voi olla esimerkiksi korpirahkasammal ja mustikka.

**Välipintaisuus: "Sinne ei mene reittä myöten, mutta ei siinä voi istuakaan." Eli märän ja avoimen rimpipinnan ja kuivan mätäspinnan väliin jäävä alue, joka on kumisaappailla talsiessa märkä ("vedenpinta 5-20cm suon pinnasta"). Kasvillisuudeltaan vaihtelevia, useimmiten lyhytkortisia kasveja ja sammalia suosivia.

***Rimpipintaisuus: Tämän pystyy viisaampi kurkiainen päättelemään. Tämmöisessä ei voi kävellä, mutta siinä voi kahlata, uida tai kokea hukkumiskuoleman. 

✝ Lyhytkortisuus: Kenttäkerrosta hallitsevat lyhytkasvuiset ruoho- ja sarakasvit, kuten pienet sarat Carex spp., tupasvilla, tupasluikka ym. 

Epämääräisen suo-opin perusteet I: Suon määritelmät ja suoyhdistymät

Olen oikeastaan koko kesän työskennellyt soilla. Samoin olen työskennellyt viime kesän soilla. Soita on tullut katsottua myös vuosina 2012, 2011, 2010 ja 2009. Valtaosin olen hypännyt soilla Pohjois-Karjalan alueella ja Uudellamaalla sekä Kuusamossa - näistä Kuusamo on ehdottomasti omituisin, ja käydyt paikat vaihtelevat Ahvenanmaan ja hemiboreaalisen vyöhykkeen piensoista Pohjois-Karjalan viettokeidas-aapasuo -vaihettumasoihin, kausikosteikoihin, Kuusamon rimpilettoihin ja rinnesoihin ja Kilpisjärven palsasoihin. Koska tässä hommassa on hieman kertynyt yleisnäkemystä (vaikken mikään suoekspertti vielä olekaan), ajattelin hieman kertoa soista noin yleisellä tasolla. Valtaosin oppini perustuu akatemiaan, kursseihin ja yleiseen netissä valittamiseen, Seppo Eurolan Oulanka Reports -oppaisiin, luontokartoituksiin ja Suomen luontotyyppien uhanalaisuus -kirjallisuuteen. Näiden kirjojen aksioomien mukaan mennään, vaikka niitä varmasti tulee tässäkin sarjassa dissattua. Suoluokittelusta, suotyypeistä ja on kirjoitettu paljonkin, ja siten tämä koko sarja on vain pintaraapaisu, eikä sen tarkoituskaan ole esittää kovin syvälle menevää, konstruktiivista kritiikkiä, vaan ehkä enemmän kertoa siitä, miten alkutaipaleella oleva suoihminen kiroaa luokittelun keinotekoisuutta ja nauttii siinä sivussa suoluonnon monimuotoisuudesta. Ote on kepeän soveltava.

1. Mikä on suo?

Suolle on niin monta määritelmää kuin vastaaja kehtaa antaa. Botanistisesti painottuneet biologit käyttävät usein kasvimääritelmää - suo on paikka jossa kasvaa suokasveja, jotka tuntee siitä, että ne kasvavat suolla, hieno kehäpäätelmä. Näiden kasvien jäännöksistä syntyy turvetta, ja turve on usein hapetonta ja hajoaminen hidasta vedenpinnan korkean tason takia. Geologin mielestä suo on paikka, jossa turvetta on yli 30 senttimetriä - eli esimerkiksi ohutturpeiset rinneletot eivät ole soita, vaikka ne botanistisesti niitä olisivatkin. Tämän lisäksi botanisti tai hydrologiapainotteinen suoekologi ei miellä luonnontilaltaan muuttuneita turvekankaita enää varsinaisesti [luonnontilaisiksi] soiksi, mutta ne lasketaan turvemaiksi. Joku voi puolestaan pitää kangaskorpea täysin normaalina metsämaana, mutta toisessa määritelmässä paksu turvekerros kertoo totuuden - suota, ei mustikkatyypin kosteaa kangasmetsää!

Itse noudatan valtaosin eklektistä, fiilikseen perustuvaa mutua: suo on hydrologian määrittelemä kokoelma kasviyhteistötyyppejä, joita luonnehtivat useimmiten vedenpinnan korkeus suhteessa huuhtoutumiskerrokseen, tietynlaiset kosteikkokasvien ja happamien alueiden lajien yhteisöt ja se, että niillä on vaikea kulkea muuten kuin kumisaappaissa. Tämä on hyvin pitkälti linjassa Suomen suotuntemuksen konsensuksen kanssa, vaikka ajattelussa onkin aukkoja - "tämä on suo, koska niin on totuttu ajattelemaan." Jo näinkin häilyvä rajanveto rupeaa usein olemaan hankalaa, kun saavutaan esimerkiksi rantaluhdille tai kausikosteikoille - turvetta ei välttämättä ole, kasviyhteisön määrittelee vedenpinnan vuodenaikaiskierto..

Tässä mielessä suo ei paljoa eroa muista ekologisista käsitteistä - tai edes lajikysymyksestä. Luonto kun ei kunnioita antamiamme rajoja, vaan liukuu sulavasti määreestä toiseen. Täten tyypittelyt ja määrittelyt ovat vain ihmisen vajavaisen aivotoiminnan artefakteja ja hyödyllisiä työkaluja. Suoluokittelun vanhat mestaritkin muistuttavat aina, ettei suotyyppejä ole edes olemassa. Ne ovatkin sopimuksia.

Kirjoitusta ei ole tarkoitettu niinkään akateemiseksi synteesiksi Suomen suotieteen tilasta, vaan johdannoksi siihen, miten soita voi lähestyä enemmän tai reilusti vähemmän romanttisesti. Fokus on tiukasti amatööreissä ja aloittelijoissa. Toivon mukaan sarja antaisi sen lukeneille jotain ajateltavaa ja kyvyn tulkita soista kirjoitettuja horinoita vähän paremmin.

Tämän elinympäristön lähes jokainen tunnistaa suoksi: paksuturpeista suokasvillisuuden ja pienten mäntyjen leimaamaa, tasaista ja märkää "heikkokasvuista" elinympäristöä. Paikallinen keidasrämeyhdistymä, Joensuu.


2. Millaisia suot ovat? Miten soita luokitellaan? - Suoyhdistymät
Soiden luokittelussa on useita eri tarkkuustasoja. Klassisessa ajattelussa Suomen suot on jaettu kolmeen suureen, ilmaston säätelemään suoalueeseen joilla hallitsevat tietynlaiset ilmastolliset yhdistymätyypit: keidassuovyöhyke Etelä-Suomessa, palsasuovyöhyke aivan pohjoisimmassa Lapissa, ja näiden väliin jäävä aapasuovyöhyke, jonka painopiste on Koillismaalla, Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Tarkemmassa määrittelyssä voidaan myös erotella sekä aapa- että keidassuovyöhykkeellä kolme eri ilmastollista alatyyppiä, kuten Peräpohjolan aapasuot ja hemiboreaalisen vyöhykkeen konsentriset keidassuot. Eurolan mukaan myös Käsivarren suurtuntureiden lähdesuot voivat olla oma pääyhdistymätyyppinsä. Vaihettumat ilmastollisten suoyhdistymien välillä ovat selkeätä todellisuutta. Sitten tulee kaikenlaisia suotyyppejä, paikallisia suoyhdistymiä, ravinteisuustasoja, luhtaisuutta ja korpisuutta, yhdistelmätyyppejä, tihkupintaa ja indikaattorilajeja, ja lopuksi muistivihkoon raapustetaan mystisiä merkintöjä kuten LuSaKoiKR, RaLR tai LäWarnLuNK.

Näin siis, jos mennään vain yhden kirjan voimin - mutta entäs kun kirjoja onkin kaksi tai useampia? Entä, jos Suomen suot luetaankin Ruuhijärven mukaan seitsemään eri alueelliseen suoyhdistymäryhmään (termi on lähes rinnasteinen ilmastolliselle yhdistelmätyypille): konsentriset kermikeitaat etelässä, eksentriset kermikeitaat Järvi-Suomessa, Pohjanmaan aapasuot, Peräpohjolan aapasuot, Metsä-Lapin aapasuot, Tunturi-Lapin palsaruot ja Tunturi-Lapin paljakkasuot?

Sekavaa. Tämän takia tuleekin ymmärtää mikä on päätyypin, suoyhdistymän ja suotyypin ero. Kaikki suoyhdistymät koostuvat nimittäin suotyypeistä. Termistöä on pakko avata, sillä käsitteitä on paljon ja ne ovat osittain päällekäisiä tai ainakin huonosti rakennettuja - vai mitä sanotte suotyypistä, suoyhdistymästä ja yhdistelmätyypistä aivan eri termeinä? Arvon lukijaa kehotan olemaan nyt kärsivällinen.

Termistö on Eurolaa. Tämä on tärkeä tietää, sillä termistö riippuu myös kirjasta.

2.1 Suotyyppi
Suotyyppi on kasviyhteisötyyppi: samankaltaisten kasviyhteisöjen muodostama alue, jonka ihminen voi helposti/"helposti" erottaa ympäröivistä alueista ja joka on usein tietyllä tavalla itsensä näköinen. Tällaisia suotyyppejä ovat muun muassa rimpinevat, rahkarämeet, isovarpurämeet ja ruohokorvet - näillä on myös alatyyppejä, joista ei tarvitse vielä sen kummemmin perustaa. Hyvin pienialaiset suot, kuten kangasmaiden kallioiden soistumat, voivat koostua vain yhdestä tai kahdesta suotyypistä. Esimerkiksi kangasmaiden soistumilla yleisiä suotyyppejä ovat kangasrämeet ja joko tupasvilla- tai isovarpurämeet.  Suuremmat suoyhdistymät, kuten esimerkiksi Torronsuo tai Patvinsuo, voivat olla kymmenien suotyyppien muodostamia komplekseja, joista osa on suuria ja hallitsevia ja ilmaston säätelemiä (kuten esimerkiksi suurten keidassoiden keskiosien rahkarämeet), osa taas voi olla pieniä ja paikallisia tai määrittyä vain paikallisolosuhteiden mukaan (kuten harjunreunojen lähdesuot).

Suotyyppien esiintyminen ei ole tiukan maantieteellisesti määrättyä, vaikka usein maantiede tai ilmasto voivat rajoittaa joidenkin suotyyppien esiintymistä: karuja korpia löytyy niin Inarista kuin Ahvenanmaaltakin, rimpilettoja on siellä, missä maaperä on sopivaa ja karuja rimpinevoja esiintyy laajalti koko maan alueella, mutta pounikkoa ja rääseikköä ei Etelä-Suomesta löydä. Kun botanisti menee suolle, määrittää hän useinkin suotyyppejä. Näistä enemmän osissa seuraavissa kirjoituksissa.

2.2 Suoyhdistymät ja päätyypit
Suoyhdistymä on useiden suotyyppien muodostama, maantieteellisesti ja hydrologisesti melko eheä kokonaisuus, joka muodostaa kokonaisuudessaan "suon" tai "suoalueen". Juuri nämä suoyhdistymät ovat niitä peruskoulun keidas-, aapa- ja palsasoita, joita usein soina käsitellään, mutta suotutkimuksessa niitä käsitellään useimmiten tarkemmin.

Kolme ilmastollista päätyyppiä, eli järkevämmin ilmastolliset yhdistymätyypit, on melko helppo kuvata pääpiirteissään. Nämä muodostavat Suomen soiden ilmastollisen, pohjois-eteläsuuntaisen vaihtelusuunnan, ja näillä ei siis ole tekemistä rämeiden, nevojen ja korpien sun muiden kanssa.

Etelässä vallalla ovat paksuturpeiset, keskeltä kohonneet ja karut keidassuot. Keidassoiden ravinteikkaimmat kohdat ovat useimmiten suon laiteilla, suon keskiosat saavat vetensä vähäravinteisena sadevetenä, ja suot ovat keskimäärin melko karuja. Rahkasammalet (Sphagnum spp.) ovat näkyviä ja vallitsevia.
Keskiboreaalisella vyöhykkeellä yleistyvät aapasuot. Aapasuot saavat vetensä usein kevättulvien aikaan pintavaluntana, joten niiden ravinnetaso on keidassoita korkeampi. Aapasoiden reunat ovat märkiä keskiosia korkeammalla, ja monien aapasoiden keskelle ei kannatakaan lähteä hyppimään. Turvekerros on keidassoiden turvekerrosta ohuempi. Märkyys ja sarojen (Carex spp.) yleisyys ovat näkyviä.

Palsasuot ovat katoavaa luonnonperintöä. Palsasuot muistuttavat aapasoita, mutta niitä hallitsevat suuret (jopa metrien korkuiset) sisältä ikiroudassa olevat mättäät, palsat. Palsasoita esiintyy paikoitellen pohjoisimmassa Lapissa, ja niiden tila heikkenee ilmaston lämmetessä kovaa vauhtia.

Esimerkiksi Torronsuo on kilpikeidas - tietty keidassuon yhdistymätyyppi, jota leimaa keskiosan kuperuus ja runsasrimpisyys. Valkmusan kansallispuiston Munasuo on myös keidassuo, mutta se kuuluu eteläisempiin laakiokeitaisiin. Pohjois-Karjalan keidassuot, kuten esimerkiksi Patvinsuon osat, ovat tasaisia ja alaosistaan kosteita viettokeitaita, joissa on osittain aapasoiden piirteitä. Kaikilla näillä esiintyy usein lähes samoja suotyyppejä, mutta eri suhteissa, ja ne muodostavat erilaisia suurkuvioita. Ilmastolliset suoyhdistymätyypit ovat totta kai ilmastollisesti (haihdunta, sadanta ja tulvaisuus) säädeltyjä, joten ne liukuvat ilmastovyöhykkeittäin. Runsastulvaiset aapasuot saavat paljon vettä ympäröiviltä mailta kevättulvien aikaan, joten ne eivät luonnontilaisina rupea kohoamaan keskiosistaan ja muutu keidassoiksi, joiden keskiosat saavat vain ravinneköyhää sadevettä.

edit: Meinasi unohtua! Myös kausikosteikot voidaan luokitella - esimerkiksi Suomen luontotyyppien uhanalaisuus -kirjan eli kotoisammin Lutun mukaan - omaksi päätyypikseen. Ainakin ne ovat todella erilaisia kuin muut suot, jotka ovat myös aika heterogeeninen ryhmä. Lutulaisesti myös maankohoamisrannikon suot ovat omia päätyyppejään, eivät siis paikallisia suoyhdistymiä. En oikein käsitä logiikkaa enkä ole pyöritellyt sitä pidempään, joten en ota siihen vielä kantaa.

2.2.1 Paikalliset suoyhdistymät ja muut ihmeet
Yksi tärkeimpiä suoyhdistymätyypeissä muistettavia asioita on se, että nämä suuret, ilmastolliset päätyypit ovat vain yksi osa Suomen suoyhdistymätyypeistä. Usein runsaampi ja näkyvämpi ovat niin kutsutut paikalliset suoyhdistymät - näitä eivät määrittelekään enää ilmastolliset seikat, vaan paikallinen geologia. Tällaisia suoyhdistymätyyppejä ovat muun muassa järvenrantojen luhdat, lähteiden ympäristöt, suppakuoppien pohjien kausikosteikot ja harjualueiden pienet soistumat. Nämä eivät noudata samaa logiikkaa kuin klassiset suoyhdistymätyypit - harjunlievesuot ovat rakenteeltaan samankaltaisia niin Kouvolassa kuin Kuusamossakin, vaikka vallitseva klassinen suoyhdistelmätyyppi on Kouvolassa laakiokeidas, Kuusamossa Peräpohjolan aapasuo. Paikallisiin suoyhdistymiin kuuluvat muun muassa pahamaineiset luhdat.

Osalla soista on myös ajallinen luonne. Nämä ovat sukkessiosoita - muutostilassa olevia, kehittyviä suotyyppejä. Esimerkiksi soistuva metsälampi voi olla missä tahansa kehityksen vaiheessa metsärantaisesta lammesta pieneksi rämeeksi tai luhdaksi. Soita ihmettelevän sopii muistaa, että Suomen vanhimmatkin suot ovat vain noin 10 000 vuotta vanhoja, joten maastossa näkee paljon kehitysjaksoja nuoresta vanhaan. Näitä ovat muun muassa Pohjanlahden rannikon maankohoamissuot, joissa näkee koko soiden kehityssarjan merestä aapasuoksi.

Kausikosteikot ovat oma lukunsa. Niitä leimaa vuosittainen vedenpinnan korkeuden raju muutos, mutta tämä ei liity pintavesiin kuten luhdilla. Kausikosteikoista kerron lisää myöhemmin, koska ne sattuvat kiinnostamaan minua paljon.

Tämä saa luvan olla tämän osan loppu, jatkan työhommia. Seuraavassa osassa sukelletaan rämeiden, nevojen ja korpien ihmeelliseen maailmaan. Adieu!

Peruskirjallisuutta:
Eurola, S. ym. 1992: Oulanka Reports 11
Eurola, S. ym. 1995: Oulanka Reports 14
Anne Raunio ym. (toim.) 2008: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus - Osa 2

28.7.2014 - Jollottelupäivitys

En ole en päivitellyt. Olen sen sijaan ravannut soita ja tyypitellyt niitä, pohtinut Pohjois-Karjalan metsästäjät/luonnonsuojelijat(?) -konfliktia, käynyt kalassa ja bongaillut päiväperhosia. Jotain suttareitakin osunut silmille, mm. aapakiiltokorento (Somatochlora alpestris), isoukonkorento (Aeshna crenata) ja hoikkatytönkorento (Ischnura elegans) sekä isokeijukorento (Lestes dryas) Pohjois-Karjalasta - joistain näistä lajeista on jotain hajua habitaattivaatimuksista, toisista sitten en.

Soiden tyypittelystä voisin kirjoittaa ihan pitkänkin tarinan konsa jaksan; korpien ja nevojen ja rimpien ja lettoisuuden ja indikaattorien ihmeellinen maailma tutuksi.

Mutta en kerro siitä nyt. Kävin viime viikolla Pyhäselällä kuhaa hakemassa - ei tullut, toveri sai yhden alamittakuhan, yhden kiloisen hauen ja yhden hienon säyneen, itse sain vain pari tökkäisyä. Ei antanut vaappu muillekaan. Tänään kävin nakkelemassa jigejä pohjaan Tuulaakilla ja saaliina alkuillan alamittakuha ja joku ahvenensintti. Kuha valkoiseen isoon matojigiin, vihainen ahven suuttui punamustalle 7g Jazzille [Abu Garcia]. Kalastuksenvalvojakin kävi morjestamassa, olin ainut rannalta kalastava, muut tuntuivat pyörivän selällä kuhan perässä. Vesi on noin 24-asteista, eli enemmän kuin tarpeeksi lämmintä. Uistinpakista tuntuvat puuttuvan tummat yövärit melkein kokonaan, uittelin kaikenlaisia härpättimiä ja huonolla menestyksellä. Ei anna ahti ahvenia eikä mitään muutakaan. Pari päivää Tuulaaki-kuhastusta ois vielä edessä, sitten joki menee kalastuskieltoon ja pakko ruveta etsimään muita maisemia.