Mikä on Etelä-Suomi?

Suomen perhoset -ryhmässä joku sanoi olevansa Hartolassa. "Ei tämäkään nyt ihan etelässä ole", sanoi hän. Toinen jatkoi: "Täällä Kuopion korvilla eivät ole yleisiä, mutta kaiketi etelämpänä peruskauraa". Jäin sitten miettimään, että jos Hartola ei ole etelässä, niin mikä on? Hankoniemi? Onko Kuopio sitten etelässä?

Suomi kuntarajoineen. Rajaa kartalle Etelä-Suomi!

Se, miten hahmotamme ympäristömme ja sijaintimme siinä on täysin subjektiivista, joten mitään oikeata vastausta tähän ei saa. Lapin asukki lähtee etelään Rovaniemelle. Jos mä lähden itään, lähden Ilomantsiin, ja jos lähden länteen, lähden johonkin Jyväskylän länsipuolelle. Sen sijaan Turku on etelässä, vaikka onkin Jyväskylää lännempänä, ja Ukraina on kaakossa, vaikka onkin Turkua lännempänä.

Kasvitieteilijälle Hartola on ehdottomasti etelää ja eteläboreaalista vyöhykettä. Kuopio on hankalampi, mutta eteläboreaalista sekin on.
Vielä etelämpänä tulee hemiboreaalinen vyöhyke, mutta kasvitieteilijälle se on vain kasvupaikka - Hartolan pohjoispuolella on kuitenkin vielä yli 1000 kilometriä Suomenmaata, kun taas etelärannikolle on vain noin 150 kilometriä. Tässä mielessä Hartola on ehdottomasti etelässä.

Suomen metsäkasvillisuusvyöhkkeet. Viivat kuvaavat vyöhykejaon alaosia, ja niitä on yhtä monta kuin karttojakin. Kasvitieteilijälle Etelä-Suomen muodostavat hemi- ja eteläboreaaliset vyöhykkeet. Rannikko-Suomi = eteläboreaalinen, Etelä-Suomi = eteläboreaalinen,

Perhosharrastajalle Hartola ei kuitenkaan enää ole etelässä, vaan se on Keski-Suomessa tai jossain välipohjassa. Käsite "etelä" onkin perhosharrastajalla erilainen kuin maantieteilijällä, väestötutkijalla tai kasvitietelijällä: etelä määrittyy eteläisellä faunalla, ja eteläinen fauna on aina rannikkoseutujen faunaa. Kun laji leviää etelästä Hartolan tasalle, ei se enää olekaan eteläinen, vaan Sisä-Suomen peruskamaa. Tästä näkökulmasta Hartola ei koskaan ole etelää, koska Hartolaan saapuessaan jännittävä eteläinen laji ei enää olekaan eteläinen. Hartolaan ilmestyvä eteläinen laji kertoo ekspansiosta ja siitä, että lajisto muuttuu, mutta subjektiivisesti se ei muuta Hartolaa - siellä etelässä on aina uutta ja jännää eteläistä lajistoa.

Helsinkiläiselle perhosharrastajalle eteläinen fauna esiintyy Viron lisäksi ehkä Kirkkonummen kärjessä ja Hankoniemen alueella sekä, luonnollisesti, Ahvenanmaalla - joka tosin lähes kokonaan Helsinkiä pohjoisempana. Tällöin Helsingin näkökulmasta eteläinen onkin varsinaisen hemiboreaalisen vyöhykkeen lajistoa, ja esimerkiksi Kannaksen kautta tuleva lajisto ei ole eteläistä, vaan kaakkoista. Hemiboreaalisen vyöhykkeen rajat määritellään meneväksi jossain suurin piirtein Tammisaaresta länteen, koska siellä on parempia metsiä ja enemmän tammia. Tällöin hemiboreaalinen onkin tammen luontainen levinneisyysalue - tämä ei ole ihan sama asia.

Tapa hahmottaa Suomea tämäkin. Maisemamaakuntajaot.

Joensuulaiselle sekä Hartola että Helsinki ovat etelää, Helsinki ehkä enemmän. Kaakkoisen lajin käsite tunnetaan täälläkin, mutta se hahmottuu vähän eri tavalla: Haminasta Porvooseen yltävän lajin levinneisyys mielletään eteläiseksi, mutta kaakkoispainotteiseksi; kaakkoinen laji tunkee ehkä johonkin Lappeenrannan seuduille. Kauempaa lännestä tämä on jo itäinen laji. Suomen sisällä tehtävät eliölajien levinneisyyspainotukset voivat ollakin usein aika hämäriä, varsinkin ekspansiivisilla lajeilla. Onko karttaperhonen edelleen itäinen laji? Tarinan mukaan joku kaveri etsiskeli majapaikkaa Itä-Suomesta - sijaintina oli Porvoo. Onhan se Helsingistä itään..


Oululaisia käy sääliksi. Oulu on aika Suomen puolivälissä - onhan Oulusta melkein sama matka Hankoon kuin Nuorgamiin. Oulu mielletään silti lähes Lapiksi.

Vanhana helsinkiläisenä toki miellän Helsingin kuuluvaksi Etelä-Suomeen, Joensuun Itä-Suomeen ja Oulun Pohjois-Suomeen, mutta intuitiiviset tarkastelut eivät koskaan kestä mitään tarkastelua. Ehkä pitäisi vain noudattaa AVI:n jakoa ja luokitella eliölajien itä-länsi/pohjoinen-etelä -painotukset sen mukaan:

Aluehallintovirastojen toimialueet. Sori, Turku, et ole Etelä-Suomea!

Ja entäs sitten laji josta asiassa keskusteltiin - Catocala fulminea?

Kuva HyönteisWikin kautta. Laji näyttäisi keskittyvän etelään ja itään, eli sillä olisi Suomen mittakaavassa eteläkaakkoinen painotus. Mutta löytöjä on näemmä jostain Paltamostakin - onko tämä nyt eteläinen laji vai eteläpainotteinen laji? Mikä on ero?

On se kai ihan oikeasti eteläisempi. Tosin tämä pitäisi suhteuttaa noiden kymppiruutujen havainnojamääriin. Sen voisi ekstrapoloida esimerkiksi arvioimalla perhosharrastajien osuuden kaikista asukkaista ja kertomalla kymppiruudun asukasluvun tällä kertoimella. Tämän jälkeen näkisi, miten voimakas suhteellisten osuuksien ero olisi. Veikkaisin, että selvä eteläinen painotus jäisi edelleen voimaan. Meikäläinenkin on käynyt varta vasten hakemassa Catocaloja Helsingin tammimetsistä lämpiminä elokuun öinä useammin kuin Joensuusta. Tokkopa olen ainut.

Suoperusteita 4: Onk yhistelmätyypei?

Helppo tyypitellä, mutta ajatuksia herättävä nimetä.

Ponnen ja inspiraation tälle kirjoitukselle antoi Tapio Lindholm 2013: Onko suomalainen suoluokittelu oppinsa vanki? (Summary: Does the Finnish mire classification system restrict oneself within its doctrine?). Suo 64(1): 29-42. Se hyvä juttu oli. Kiitokset myös Juho Lämsälle ja Teemu Tahvanaiselle.

Tarkennus Lutu/Eurola -termistöön: Lutun suo-osan kirjoittajakaarti on seuraava: Eero Kaakinen, Aira Kokko, Kaisu Aapala, Satu Kalpio, Seppo Eurola, Tuomas Haapalehto, Raimo Heikkilä, Juha-Pekka Hotanen, Hanna Kondelin, Hannu Nousiainen, Rauno Ruuhijärvi, Pekka Salminen, Seppo Tuominen, Harri Vasander ja Kimmo Virtanen. 
Kun puhun Eurolasta, en puhu Seppo Eurolasta oikeana henkilönä, vaan Eurolan Oulanka Reportsien rakentamasta maastotuntemuskoulukunnasta, joka on varsinkin botanistien keskuudessa varmaan merkittävin sovellettava suoyhteisöoppi. Lutu on vähän erilainen mutta samanlainen lähestymistapa, jossa S. Eurola on ollut mukana.

Olen niin monta kertaa sivunnut sanaa yhdistelmätyyppi, että tässä vaiheessa minun on yksinkertaisesti pakko avata termiä. Yhdistelmätyyppi käsitteenä avaa oven konservatiivisen suomalaisen suotuntemuksen soveltamiseen ja mahdollistaa esimerkiksi sen, että lettoisia luontotyyppejä pystyy ylipäätänsä käsittelemään. Toisaalta kyseessä on myös ehkä hissukseen katoava käsite.



1. Yhdistelmätyypin yleisestä käsitteestä
Eurola (instituutio, ei ihminen) määrittelee yhdistelmätyypin suotyypiksi, jossa kohtaa kaksi erilaista vedenpinnan tasoon nähden erilaista suoyhteisöä, useimmiten räme/korpi + neva/letto. Lettokorpia Eurola kuvaa enemmän "mosaiikkimaisiksi" kuin yhdistelmätyypeiksi. Eurolan yhdistelmätyyppien määritelmissä esiintyvät esimerkiksi metsänevat ja -letot sekä sararämeet, ja Suotyyppioppaassa on oma määrityskaava tietyille yhdistelmätyypeille.

Lutu on lähestynyt asiaa eri kannalta. Yhdistelmätyypeistä on ilmeisesti pyritty eroon, ja Eurolassa esiteltyjä tyyppejä on korotettu omiksi päätyypeikseen - kuten esim. neva- ja lettorämeet. Sana "yhdistelmätyyppi" esiintyy kuvauksissa, mutta niitä ei ole kuvattu sen tarkemmin, joten yhdistelmätyyppi lienee kuvaa pikemminkin vaihtelua. Klassiset juolasarakorvet ovat omina osinaa letto- ja nevakorpien päätyypin alla. Yhdistelmätyyppi-termin rinnalle on ilmestynyt trendisana "mosaiikkimainen", joka tarkoittanee sitä mitä muutenkin: selkeästi rajautuneita kuvioita, jotka esiintyvät pienialaisesti toistensa lomassa. En pistä pahakseni tätä, koska survon sanahirviön "mosaiikkimaisesti vaihtelevaa" jokaiseen raporttiin ja rustaukseen mihin kykenen.

Laine ja Vasander (1998) - jostain syystä nostan vasta nyt tämänkin kirjan esiin, vaikka se erittäin hyvä onkin ja tuo esimerkiksi ruohoisuuden esiin - käyttää yhdistelmätyypeistä nimeä "sekatyypit" ja kuvaa sitä kahden päätyyppiryhmän kasvillisuuden yhdistelmäksi.

Täten vanha määrittää nevakorven yhdistelmätyypiksi, tuore taas omaksi päätyypikseen, kolmannelle koko nevakorpi on sanana vieras. Huh! Rämettä, korpea, nevaa ja lettoa käytetään päämääreinä, joiden ympärille luokittelu rakennetaan - suomalaisen suotutkimuksen paradigma, siis.

Yhdistelmätyyppinen luhdanreuna. Tämäkin saa nimen luhtanevakorpi, joka on Lutussa oma päätyyppinsä. Yhdistelmäluonne, eli useiden ekologisten vaikutussuuntien kombinaatio, näkyy muun muassa epätyypillisenä kasvilajistona (hieskoivu, luhtavilla, korpikarhunsammal ja jokasuonrahkasammal).

2. Yhdistelmätyypit maastossa
Yhdistelmätyyppejä on vino pino tai ei yhtään, riippuen siitä, keneltä kysyy. Klassisimpia yhdistelmätyyppejä ovat ehkä suuremmat rämekokonaisuudet, monet letot ja nevat sekä erilaiset luhta- ja nevakorvet. Erityisesti luhta- ja nevakorvet ovat mielenkiintoinen, monimuotoinen luokka, johon kuuluu monenlaisia ekologialtaan vaihtelevia soita, ja joka kaipaisi ehkä kunnollista revisiota. Mielestäni yhdistelmä- ja sekatyypeissä Laine & Vasander on parempi kuin kilpailijansa Eurola, sillä se pitää homman suhteellisen simppelinä ja käyttää määreenä ruohoisuutta. (Ei-biologit, karkea yhteenveto: ruohot ovat niitä putkilokasveja, jotka eivät ole varreltaan puutuneita. Suobotanisti erottelee ruohot saramaisista kasveista ja joskus jopa heinistä. Esimerkiksi maitohorsma, nokkonen  ja koiranputki ovat ruohoja.)

Seuraava esitys ei ole kattava, vaan esimerkinomainen.

2.1 Yhdistelmätyypin eli sekatyypin rämetyyppisiä soita

Selkeästi mesotrofista rämettä, jossa on vääriä piirteitä, hyi. Siniheinän vallitsevuus pohjakerroksessa on näkyvää ja se lähes mätästää. Korpipaatsama, hieskoivu ja harmaaleppä näkyviä puita. Varpuja vain vähän. Raatten ja keräpäärahkasammalen runsaus ja pohjakerroksen aukkoisuus sekä korpipaatsaman runsaus viittaavat luhtaisuuteen. Tyypitellään useimmiten mesotrofiseksi sararämeeksi tai ruohorämeeksi, mutta voisi aivan hyvin olla luhtaräme. Tämä on yksi mesotrofinen sararäme -yhdistelmätyypin alatyyppi, ja vieläpä melko harvinainen. Tähän kuvioon liittyy myös lettoisuutta, mutta ei aivan tällä kohdalla.

Yhdistelmätyyppiset rämeet ovat monimuotoinen jatkumo, ja ne esiintyvät useimmiten välittävinä sarjoina korpien ja avoimempien rämeiden, kuten tupasvillarämeiden, välillä. Maastossa yhdistelmätyypin rämeitä kohtaa usein kivennäismaan rajoilla, erityisesti suurempien suoyhdistymien reunoilla ja harjualueilla. Osalla yhdistelmätyypin rämeistä yhdistelmä-termi syntyy kuitenkin ravinnetasapainon muutoksista.

Rannalla olevaa oligotrofista lyhytkorsirämettä. Yhdistelmätyyppiä on usein vaikea määrittää, ja rämeillä esiintyykin usein keidasrämeiden, rimpinevarämeiden ja lyhytkorsirämeiden piirteitä sulassa sovussa. Ranta ja suon valuma-alueen ojitukset ovat lisäksi muuttaneet hydrologiaa. Pienipiirteisemmät suotyypit - rahkaräme, oligotrofinen rimpineva, oligotrofinen lyhytkorsiräme ja tupasvillaräme - on helppo määrittää, mutta rämeyhdistelmän tyypittely voi tuottaa usein päänvaivaa. Tästä suoyhdistymästä osa täyttää oligotrofisen lyhytkorsirämeen määritelmän, osa ombrotrofisen keidasrämeen. Kyse on selkeästi myös käytettävästä mittakaavasta.

Klassisempaa mesotrofista sararämettä luhtavaihettuman yhtenä osana. Villapääluikka on klassinen mesotrofian ilmentäjälaji. Kataja, järviruoko, siniheinä ja yllättävä luhtaindikaattori, kurjenjalka, viittaavat korkeampaan ravinnetasoon. Tyyppi yhdistyy täysin liukuvasti toisaalta vähäravinteisiin sararämeisiin ja luhtiin, toisaalta lettorämeisiin. Tyyppi voidaan erottaa luotettavasti lettorämeestä lähinnä sammallajistosta.

2.2 Yhdistelmätyyppisiä korpisia soita ja luhtanevakorpia
Korvissa esiintyvä nevaisuus ja luhtaisuus on niin tunnettu ilmiö, että monta suotyyppiä on jopa nimetty sen mukaan. Korpien vaihettumaluonteen huomioon ottaen tämä ei ole yllättävää. Korpien yhdistelmätyypit liittyvät toisaalta kangasmaihin ja rämeisiin, toisaalta nevoihin ja luhtiin.

Kivennäismaan ja avoimen saranevan väliin on jäänyt tämänkaltainen suo. Märällä nevapinnalla esiintyy runsaasti vehkaa ja jonkin verran korpikastikkaa ja järviruokoa. Rahkasammalkerros on korpirahkasammalta. Hieskoivu on vallitseva puulaji, lisäksi näkyy pajuja. Nevapinta on erittäin upottavaa ja puut kasvavat mättäillä. Ajatus vie siis välittömästi korpiin ja lisämääreiksi saadaan nevaisuus. Lajiston perusteella voidaan ounastella luhtaisuutta. Laine & Vasander kutsuisivat tätä todennäköisesti ruohoiseksi neva- tai sarakorveksi. Eurolassa tämä on luhtanevakorpi. Lutussa tämä on luhtanevakorpi, joka on sarakorpien alatyyppi (ei siis yhdistelmä). Tämänkaltaisia soita tavataan erityisesti laajojen avosuoyhdistymien ja kivennäismaiden rajamailla. Voivat olla vaikeita ylittää.

Tämä suotyyppi saa myös nimen luhtanevakorpi! Hieskoivua, sararahkasammalta, raatetta, korpikarhunsammalta. Tasainen nevapinta, jossa luhtalajeja, ja mättäillä kasvavat puut ovat nevakorpisuuden indikaattoreita. Harvinainen luontotyyppi, jota ei eteläisessä Suomessa kovin usein kohtaa. Tämä yhdistyy melko jouhevasti myös niin kutsuttuihin juolasarakorpiin eli Nigra-nevakorppin. Itse asiassa kyseisellä suolla on hyvin paljon juolasarakorven klassisia piirteitä, mutta nevapinnalla ei ole jouhivihvilää tai harmaasaraa.

Kovin epämäääristä suota. Korpisuuden piirteet näkyvät selvästi, mutta suossa on toki myös luhtaisuuden piirteitä. Mättäillä vallitsee lähes kangaskorpimainen kasvillisuus ja sarat ja tupasvilla ovat hallitsevia. Tyyppi määrittyi maastossa tupasvillakorpityypiksi, mutta varsinkin jälkikäteen katsottuna suhtaudun tähän määritykseeni hieman epäilevästi. Tupasvillakorpi on läheistä sukua luhtanevakorville ja esiintyy usein sen kanssa suorina liukuvina sarjoina.

* * *

Yhdistelmätyypistä yleensä

Suomalaisen suotyypittelyn vakiintuneet paradigmat aiheuttavat toisinaan sen, että joitain kasviyhteisöjä voi olla vaikea lokeroida, mutta ne lokeroidaan silti. Indikaattoreiden ja viiden kirjan ongelman lisäksi yksi lisäketutuksen aihe syntynyt siitä, että tietyt päävaihtelusuunnat - korpisuus, nevaisuus, rämeisyys, luhtaisuus, lähteisyys ja lettoisuus - on tavallaan lyöty lukkoon ja kanonisoitu jo vuosikymmeniä sitten. Tämän seurauksena niitä seuraavat suotyypitkin on vakioitu ja balsamoitu ja suurin siunausmenoin nostettu pyhimuksen asemaan. Tämä näkyy myös kartoitushommissa ja kartoittajien, kuten itseni, mallissa hahmottaa soita: tietyt selkeästi määritellyt ja oppaissa esitellyt suotyypit tunnistetaan hyvin. Sen sijaan toisille suotyypeille on annettu yhdistelmätyypin nimi. Kaikki tarkastelu tapahtuu tavallaan päätyyppiajattelun puitteissa. Jos jotain suota ajatellaan yhdistelmätyyppinä, niin se yhdistelmätyypiksi merkittäköön, eikä välttämättä pysähdytä miettimään, miksi joku suo edes olisi yhdistelmätyyppi eikä päätyyppi - eikä se päätyypin määritelmäkään ole välttämättä järkevä, vaan sopimus. Koska hyvin monet botanistisesti orientoituneet suohirviöt rämpivät edelleen maastossa Oulanka reportsien avulla, elää yhdistelmätyypin käsite ja määrityskaava vähän kuin omaa elämäänsä, vaikka Lutun suo-osassa käsite esiintyy vain kahdeksan kertaa.

Periaatteessa luokittelu ja sen raja-arvot ovat ihan jees, sillä jos oppia itsessään tarkastellaan, niin tiettyjen parametrien raja-arvojen ulkopuolelle asettuvat suotyypit ovat tietenkin jatkuvan sarjan osia tai kombinaatioita jotka voidaan tarvittaessa sijoittaa tarkemmin jatkumolle (="yhdistelmätyypit"). Lisäksi kyseisillä luokituksilla on konsensuksen ja konservatismin voima takanaan. Ne ovat oikeasti hyviä työkaluja ja perusteita esimerkiksi käytännön suojelutyössä, joten niin kauan, kuin suoluokittelun tässä paradigmassa eletään, on pakko vain osata tulla toimeen koko härdellin kanssa. Luokittelun purkamisella voisi olla myös kauaskantoisia seurauksia esimerkiksi soidensuojelussa - lettorämeiden suojelustatus voisi romahtaa, jos rämeet eivät olisikaan enää soita ja letosta päätyyppinä hankkiuduttaisiin eroon!

Sorakuoppaan on syntynyt kausikosteikko, jolla kasvaa keltasaraa. Onko tämä lainkaan suo, ja jos on, niin millainen, ja jos millainen, niin onko letto, koska keltasara? Vai onko jokin ihmisen luoma sekondäärihabitaatti? Mammuttiaroa?

Suotyyppejähän voidaan pitää kasviyhteisöjatkumojen sisään rakennettuina sopimuksenvaraisina raameina, joissa tietynlaiset kasviyhteisöt voidaan luokitella, mutta monet muut jäävät paitsi nimeä. Koska kuitenkin jokainen kasviyhteisö on periaattessa samalla tavalla ympäristönsä (ja sattuman) lapsi, voi termi "yhdistelmätyyppisyys" kertoa lähinnä siitä, että kasviyhteisön suurempaan rakenteeseen ja arkkitehtuuriin vaikuttavat tekijät ovat niin moninaisia, että klassiset suomalaisen suotyypittelyn ekologiset vaihtelusuunnat eivät välttämätä selitäkään koko hommaa hyvin.

Suokartoittajien ja soita enemmän pohtivien olisi mielestäni hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa soiden kasviyhteisöjä ilman luokittelun painolastia. Termi yhdistelmätyyppi ikään kuin asettaa ympäristömuuttujia selkeisiin hierarkioihin ja vaikutussuuntiin ilman, että näiden ympäristömuuttujien todellista vaikutusta kyseiseen kasviyhteisöön - tai edes vaikuttavia ympärisömuuttujia yleensäkään - tunnetaan. Syntyykö yhteisörakenne nimenomaan rämeisyyden, korpisuuden, luhtaisuuden ja nevaisuuden vaikutuksien funktiona, vai onko mukana kenties jotain muutakin, jota emme vain vanhojen oppien pariin juuttuneina huomaa? Ovatko ne ennalta annetut päätyyppirakenteet oikeita ja voimakkaimpia yhteisörakenteen muokkaajia, vaiko deskriptiivisiä ominaisuuksia jotka annetaan post hoc tietynlaisille kasviyhteisöille?

Esimerkki suotyyppioppaiden soveltamisesta, tämä menee ehkä enemmän soita katselleille ihmisille: 
Käytämme orjallisesti Eurolaa, koska olemme arkkikonservatiivisella suovaelluksella jossain huitsin nevadassa. Tasaisella oligotrofisella lyhytkorsinevalla (OlLkN), jossa on paikoin oligotrofisia rimpinevoja (OlRiN) (molemmat ovat totta kai omia selkeitä suotyyppejään) on pieni alue, jossa mäntyjä kasvaa enemmän ja pintarakenne on hieman mättäisempi. Alue on siis muuttunut omasta selkeästi nevatyypistään yhdistelmätyypin luontoiseksi oligtrofiseksi rimpinevarämeeksi (OlRiNR). Valtakasvillisuus on pääosin samaa, vain mätäspintojen lajit muuttuvat ja suo muuttuu hieman kuivemmaksi. Jatkaessamme matkaa löydämme muutaman metrin leveän juotin, jossa kasvaa villapääluikkaa ja lettorahkasammalta. Molemmat on määritetty mesotrofian ilmentäjiksi, joten yritämme päättää, onko kyseessä mesotrofinen rimpinevaräme (yhdistelmätyyppi) vaiko vain mesotrofinen rimpinevajuotti (MeRiN) (päätyyppi) OlRiNR:llä (yhdistelmätyyppi). Päärakenne on edelleen valtaosin sama. Kasvillisuus pysyy melkein samana.

Syylliset sissää!

Rustaamme nyt kuitenkin OlRiNR+MeRiN -kombon paperiin ja jatkamme matkaa kohti kivennäismaata. Saavumme rämeelle, jossa on paljon mesotrofian ilmentäjiä, jotka tuntee mesotrofian ilmentäjiksi siitä, että kirjassa niin sanotaan. Turha sitä on mitään vesinäytteitä ottaa, kasvi kertoo tämän olevan mesotrofinen :v Olemmeko siis mesotrofisella rämeellä (MeR), tyypillä, jota ei Eurolassa olekaan? Lajistoon kuuluu muun muassa järviruokoa, katajaa, rätvänää, kultapiiskua ja heterahkasammalta. Emme selkeästi ole millään Eurolan tarkoittamalla rämetyypillä vaikka ihan päivänselvä rämehän se on, emmekä ole myöskään letolla, koska lajistossa ei ole ihan oikeita eutrofeja, vain mesotrofeja. Kaivelemme aikamme kirjaa ja toteamme tämän olevan yhdistelmätyyppinen mesotrofinen sararäme (MeSR), jolla ei kasva saroja. Oikeasti kuvaus ei osu edes siihen, vaan tyyppi on jostain kumman syystä kuvaamatta, joten käytämme vieläpä ehkä väärää tyypitystä. Mutta koska tehtävänannossa on käsketty luokittelemaan, niin sitten luokitellaan, emmekä tajua katsoa muita kirjoja. Tällä paikalla siis pitäisi nyt yhdistyä esimerkiksi nevaisuuden ja rämeisyyden piirteitä, mutta ei siellä mitään nevaisuutta ole, ihan päivänselvä räme, mitä nyt vähän märempi mutta niinhän se tupasvillarämekin on. Juomme heti pullon Jaloviinaa. Tasapainoaistimme sekoaa, horjahdamme vasemmalle metrin verran ja kappas, mesotrofia katosi, nyt tilalla on klassinen rahkaräme (RaR), joka ei ole yhdistelmätyyppinen. Mahtavaa!

Näin samalla suoralla vaihettumalla on saatu hieman lisäilemällä mäntyjä, katajaa, villapääluikkaa ja yhtä rahkasammallajia muutettu suotyyppiä useasti päätyypistä yhdistelmätyypiksi ilman, että meillä olisi minkään valtakunnan käsitystä siitä, muuttuvatko täällä nyt rämeisyys ja nevaisuus toisiinsa nähden vai onko tämä puhtaasti esimerkiksi ravinteisuuden, ilmaston tai sattuman merkitystä. Voimme tämän kokemuksen perusteella halutessamme todeta, että se rimpineva oli tosi selkeä ja hyvin määrittynyt suotyyppi, mutta sillä sarattomalla sararämeellä, sillä oli kyllä niin maan selkeät yhdistelmätyypin piirteet jotka tulivat esiin eivät yhdistelmätyypin määritelmällä, kasvillisuuden suhteella vedentasoon tai topologialla, vaan parin lajin esiintymisellä!

Mutta jos me olisimme olleet fiksuja, olisimme todenneet, että kyseessä onkin vaihtelusuunta nimeltä ruohoisuus. Olisimmeko selvinneet helpommalla? Ruohoinen sararäme kuuluu neva- ja lettorämeisiin, mutta missä siellä se nevaisuus ja lettoisuus esiintyy?

Onko yhdistelmätyyppinen? Vai onko oikeasti rajautunut selkeästi kvantitatiivisten ympäristömuuttujien perusteella? Esitinkö juuri väärän dilemman? Onko nevakorpi-päätyyppiä?

Suomalaisessa suoperinteessä tyypitellään ensin päätyyppi (jos selkeätä päätyyppiä ei löydy, niin se väännetään). Käytännön hommat tehdään käytännön syistä maastossa, joten lähinnä ihmissilmin havainnoitavat ilmiöt vaikuttavat luokitteluun - suon syntyhistoria, valuma-alueet ja vesikemia jäävät tällöin lähes kokonaan pois tyypittelystä.
Konsa on tarpeeksi pällistelty, niin avataan kirja ja katsotaan, löytyykö tämän päätyypin alta tähän ympäristöön sopivaa kuvausta. Jos ei löydy, niin katsotaan hieman yhdistelmätyypitystä tai jotain toista kirjaa (useimmiten tietenkin maastossa on yksi kirja, joten omat hatarat muistot vaikuttavat siihen, mitä sieltä toisesta kirjasta etsii). Jos mitään sopivaa kuvausta ei löydy, niin otetaan vain määritteitä toisista suotyypeistä, läiskitään niitä peräkkäin kunnes ollaan tyytyväisiä ja poistutaan. Se on muuten aika toimiva tapa kuvailla toisille suoihmisille jotain suota, joka ei oikein istu klassisiin määritelmiin. Pahimmassa tapauksessa suolle määritetään vielä trofiatasoja kasvillisuuden perusteella ilman, että indikaattorilajilista olisi niin robusti, että sopiva varmuus trofiatasosta löytyisi. Yksi keltasara = päätyyppi muuttuu. Keltasaraa puskee siellä kivennäismaan puolella 10 metriä suosta toki polunvarresta päntiönnään, mutta ei väliä, ollaan suolla koska rahkasammal, päätyyppi määrittyi nyt tällä keltasaralla, letto on, suojeluun!

Saatoin kuulostaa melko kyyniseltä. Pohjana on lähinnä se, että mitä enemmän kummallisia pikkusoita juoksee, sitä vähemmän niistä ymmärtää yhtikäs mitään. Jonkin verran siinä kehittyy kykyä ennustella sitä, millaisia soita voisi löytää ja mistä, mutta loppujen lopuksi kaikki on vain sitä, että apinan aivoillani yritän luokitella jatkuvia muuttujia diskreetteihin luokkiin. Yhteentörmäykset ja kognitiivinen dissonanssi ovat maastoretkien ehdoton suola.


Se tästä! Ensi kerralla käsittelemme trofiaa ja lettojen luontotyyppejä tarkemmin ja katsomme paaaaljon kivoja kasveja.

Luettavaa:
Tahvanainen, T., Sallantaus, T., Heikkilä, R. & Tolonen, K. 2002: Spatial variation of mire surface water chemistry and vegetation in northeastern Finland. – Annales Botanici Fennici 39: 235-251.
Lindholm, T. 2013: Onko suomalainen suoluokittelu oppinsa vanki? (Summary: Does the Finnish mire classification system restrict oneself within its doctrine?). Suo 64(1): 29-42.
L

Epämääräistä suo-oppia 3: Päätyyppejä 2: Luhtia ja lähteitä

Heippa kaikki! Todennäköisesti voin julkaista tämän melkein minä tahansa arkipäivänä ja todennäköisyys sille, että olen juuri tuona päivänä ollut suolla on keskimäärin 80 %. Kyllä prosenttiluvut miellyttävät sitten niin kovin.

Suolla rämpiminen ja ihmisten kommenttien pohtiminen on muuten hauskaa joten kiitän ihmisiä kommenteista. Mikä ihme on päätyyppi? Mikä on oikeastaan koko suohierarkian rakenne? Voiko termeillä olla selkeitä määritelmiä vai käytetäänkö vain kuhunkin tarpeeseen sopivia termejä (veikkaan viimeksi mainittua)? Miksi tarkastellaan vain kasviyhteisöjä eikä niiden heterogeenisyyden ilmentämiä vaihtelusuuntia suon topologiassa? Miten päärakennetyypin ja ekologisen vaihtelusuunnan erot, vai ovatko vain samaa huttua eri paketeissa? Onko indikaattoreita olemassa? Pyllistelin kahden Calliergon richardsoni -sammalverson vieressä ja pohdin, onko tämä nyt kuuluisaa Calliergon-rimpilettoa jonka määrittelee kyseisen lajin runsaus, vaiko sitten jotain toista rimpilettoa, jonka kuvauksessa ei C.richardsonia edes mainita. Päädyin, että ei se nyt CalRiL:a ole, koska ei yksi kiuru kesää tee. Tai kaksi. Ei se heterahkasammalkaan muuta esiintymispaikkaansa letoksi (toisin kuin keltasara). Kalareissulla jo tämän tekstin julkaisun jälkeen sain arvokkaita vinkkejä, jotka laajentavat näkökulmaani. Hyvä. No niin!

Edellisessä osassa käsittelimme rämeitä, nevoja ja korpia, noita koulunpenkillä jokaiseen istutettuja tyyppejä. Rämeellähän kasvaa se mänty, korpikuusen kannon alla on mörrimöykkyä, ja neva on sitten avoin suotyyppi. Minkä koulussa opin, siitä pidän jukuripäisesti kiinni myös internetin nimimerkkikeskusteluissa 35 vuotta myöhemminkin.

Jatkamme erilaisten päätyyppien maailmassa ja marssimme nyt vertauskuvallisesti ja usein aivan käsinkosketeltavastikin suohon lähtiessämme aprikoimaan ja psykoanalysoimaan luhtia, ja problematisoimme maailmamme käsitteitä kertomalla jotain lähteistä.

* * *

1.1 Luhdat - taustaa ja filosofiaa

Luhtien perusmääritelmä on useimmissa kirjoissa samankaltainen: ne ovat enemmän tai vähemmän turpeisia soita, joita leimaa limnogeenisyys - ne ovat siis pintavesien vaikutuksen alaisena enemmän tai vähemmän jatkuvan säännöllisesti. Luhtia syntyy paikoille, joissa pintavesien liike ja vaikutus vaikuttavat sekä fyysisesti (esimerkiksi jäiden ja tulvien kautta) että tuomalla paikalle ravinteikkaampaa vettä. Luhtia esiintyy eniten ja yleisimmin purojen, järvien ja jokien rannoilla, joissa vuodenajoista ja sadannasta johtuen pintavedet huljuvat kasvillisuuden pinnassa. Jos paikalle rupeaa muodostumaan edes jossain määrin turvetta, muodostuu luhta. Luhdat edustavat myös vaihettumavyöhykettä vesi- ja maakasviyhteisöjen välillä. Lopuksi todetaan yhteen ääneen, että luhtien tyypittely on lapsenkengissään. Se on ollut lapsenkengissään muuten palttiarallaa 20 vuotta. Luhtatyypit voidaan jakaa myös ilmastollisiin vyöhykkeisiin vesikasvillisuuden tavoin.

Luhtalajistolle on tyypillistä omanlaisensa rakenteen lisäksi tiettyjen vaateliaampien lajien suuri peittävyys. Luhtaisuuden indikaattorilajeja tunnetaan noin sata, huikea määrä. Esimerkiksi kurjenjalka, korpipaatsama, rentukka, kastikat (Calamagrostis spp.), myrkkykeiso, matarat, kurjenmiekka, jouhivihvilä, rantakukka, luhtakuusio, suoputki ja luhtasara ovat putkilokasveista hyvin näkyviä, usein jopa vallitsevia lajeja, jotka indikoivat luhtaisuutta. Rahkasammallajistossa erityisesti oka-, hapra- ja keräpäärahkasammal (squarrosum, riparium, subsecundum) ovat hyviä indikaattoreita. Luhtakuirisammal (Calliergon cordifolium) on varsinkin pienemmillä, humuspitoisilla ja korpisilla luhdilla hyvin tyypillinen laji. Esmes luhtainen saraneva ja sarainen luhtaneva voidaankin yrittää erotella usein sen mukaan, mikä rahkasammal siellä pohjalla hallitsee, mutta oikeasti noilla kahdella ei ole paljoakaan eroa.

Luhdat ovat sangen näkyviä yhteisöjä, ja esimerkiksi lintuharrastajat kohtaavat luhtia hyvin usein. Sieltähän se luhtahuittikin karjuu, ja viitasirkkeli säkättää pajuluhdassa. Pikkusirkku haettiin pensaikkoiselta pajuviitaluhdalta Kuusamontien varresta. Vantaanjoen varren pyöräilyreittien vettyneillä pelloilla esiintyy luhtalajistoa, ja lintulahtia ympäröivät usein laajat luhtayhdistymät.

Ruoho- ja saraluhtaa, joka vaihettuu pajuluhdaksi. Tämä luhta on syntynyt jokilaaksoon, ja se on pinta-alaltaan suuri. Tyypillinen jokilaaksoluhdan rakenne ja kasviyhteisö on helppo tunnistaa jo ilmakuvistakin. 

Rantaluhdat ovat usein hyvin selkeitä ja helposti tunnistettavia yhteisöjä. Niiden sisäinen dynamiikka ja lajistokin ovat keskenään aika samanlaisia, ja muuntelua esimerkiksi sara- ja pensaikkoluhdilla on suorastaan yllättävän vähän. Pajuluhtien rakenne ja lajisto on aika pitkälti samaa Ahvenanmaalta Pohjanmaalle ja Pohjois-Karjalaan. Hauskaa on myös huomata, miten esimerkiksi luhtasara voi äkkiä vaihtua siniheinään, mutta se ei oikeastaan muuta kyseisen suon rakenteessa yhtikäs mitään - yksi laji vain vaihtuu toiseen, melkein samankokoiseen ja vieläpä -väriseenkin lajiin, mutta muuten luhta marssii filosofisesti eteenpäin täysin järkähtämättä.

1.2 Epämääräistä korinaa klassisista luhtatyypeistä
Luhtien päätyyppejä tunnistetaan perinteisesti kahdesta kolmeen. Avoluhdat ovat vähäpensaisia ja -puustoisia, toisinaan jopa nevamaisia yhdyskuntia. Pensaikkoluhdat ovat pajujen, paatsaman tai joskus jopa koivun hallitsemia, pienipiirteisemmin vaihtelevia yhteisöjä. Metsäluhdat ovat, no, metsäluhtia.

Avoluhtiin on luettu muun muassa korte-, sara- ja ruokoluhdat. Näitä yhdistää laajalti tiettyjen harvojen lajien dominoima rakenne, pohjakerroksen suuri vaihtelevuus ja suhteellisen kostea tai jopa kulkukelvoton, usein ohut turvepinta. Korte- ja ruokokasvustot kasvat usein jo vedessä ja liukuma varsinaiseen turvemaahan on vähittäinen. Saraluhtia esiintyy tyypillisesti kuivemmilla alueilla, mutta myös esimerkiksi jouhi- ja luhtasara voivat muodostaa vedestä kuivalle maalle kulkevan jatkumon päälajiston. Saraluhdat korvautuvat etelässä ruoholuhdilla, ja Pohjois-Karjalassa esimerkiksi luhtakastikka ja luhtasara voivat vuorotella samalla luhdalla valtalajeina.

Edustava runsasravinteinen luhta. Taustalla näkyy järven rantaa seuraileva järviruokovyöhyke, jonka sisäpuolelle on syntynyt sara-ruoholuhtaa. Myös pajuluhtaa on paikoin. Etualalla hallitsevina lajeina ovat luhtasara, luhtakastikka ja siniheinä. Harmaansinertävät suuret versot kuuluvat leveäosmankäämille. Tämä luhta saa ravinteisia valumavesiä myös kuvaussuunasta kuvattuna, joten kuivimmat kohdat ovat poikkeuksellisesti melko keskellä luhtaa. Tähänkin luhtayhdistymään kuului myös lettoisuutta.

Avoluhdalla voi joko kävellä ongelmitta, väistellä kuoppia tai upota saman tien paksun turvepatjan alle ja kuolla. Tai mitä tahansa siitä välistä.

Pensaikkoluhdat ovat sitten niitä luhtia, joilla pensaat, erityisesti pajut, ovat hallitseva elementti. Kenttä- ja pohjakerros ovat usein aukkoisia. Lapissa ne korvaa korkeamman vedenkorkeuden vaihtelun muovaama pajuviitaluhta (jonka tyyppisiä yhteisöjä muuten on yleisesti myös keväällä tulvivien pienten jokien varrella ainakin Pohjois-Karjalassa). Suomyrttiluhdilla hallitseva pensas on suomyrtti (Myrica gale), ja tyyppiä näkee lähinnä rannikoilla ja hyvin harvinaisena Järvi-Suomessa.

Metsäluhdat ovat tulvanalaisia metsiä, joissa luhtalajisto hallitsee. Vaihettuma niiden välillä on vähittäinen ja perustuu pitkälti valtapuuhun, paitsi silloin, kun ei. Kenttäkerroksissa on korpisuuden ja lehtomaisuuden lisäksi paljon luhtaindikaattoreita, ja metsäluhdilla onkin välittävä luonne. Sisämaassa tyypit on luokiteltu koivu- ja tervaleppäluhtiin, ja Perämeren rannikolla esiintyy myös harmaaleppäluhta. Toki tulee muistaa, että esimerkiksi koivuluhdan valtapuu voi olla harmaaleppä, ja koivuja kasvaa säännöllisesti rantaluhtien nevamaisilla alueilla, jolloin kyseessä onkin... öö, tyypillä ei taida olla nimeä, ja yhdistelmätyypin kaltainen se onkin.
Tervaleppäluhtia ja -lehtoja näkee esimerkiksi pääkaupunkiseudun ja rannikkokaupunkien luontokohteiden ympäristössä, samoin kuin koivuluhtiakin.


1.3 Luhtaisuudesta noin yleensä
Luhtaisuus on ekologinen vaihtelusuunta, jota esiintyy hyvinkin monenlaisissa elinympäristöissä. Luhtaisuus onkin myös yksi lisämääre soiden tyypittelyssä. Samoin on toki esimerkiksi rahkaisuus, korpisuus, lettoisuus (esimerkiksi on täysin mahdollista kuvata rahkoittunut luhtainen korpilettoräme), mutta luhtaisuutta esiintyy hyvin useassa eri tyypissä määräävänä tekijänä, ja tämän takia luhdat tai luhtaisuus ovat yhdistelmätyypeissä hyvin näkyvä tekijä. Luhdat yhdistyvätkin täysin lähes kaikkiin päätyyppeihin.

Omalaatuinen keskiravinteinen luhtavaihettumayhteisö, jossa fuusioidaan pajuluhtien, avoimien luhtanevojen ja sararämeiden piirteitä. Etualalla pohjanpajua (Salix lapponum). Tähän luhtasysteemiin liittyi myös luhtalettoja.

Laajoilla järven- ja jokivarsien luhdilla näyttää jo maastossa siltä, että ravinteisten pintavesien mukanaan tuomat ravinteet ja veden fyysinen vaikutus ovat merkittäviä tekijöitä luhtatyyppien muodostumisessa. Tällaisia selkeitä paikkoja ovat esimerkiksi mesoeutrofisten lintujärvien rehevät järviruokovaltaiset luhdat, jokivarsien heinä-, paju- ja saravaltaiset pajuluhdat ja karujen järvien laajat saraluhdat. Aina limnogeenisyys ei kuitenkaan ilmene minkäänlaisena selkeänä mesotrofiana, varsinkaan pienten järvien ja lampien rannoilla, vaan ainoastaan rakenteet muuttuvat liukuvasti. Trofiatasot pysyvät aika samanlaisina korteluhdista avoluhtien kautta luhtanevoihin liukuvissa vaihettumissa. Yhdellä luhdalla jouhisara oli hallitseva laji nevalta reunaluisun rämeelle, luhtanevalle ja aina veteen asti, ja muu lajisto on samaa oligoindifferentiä peruskuraa kauttaaltansa. Tällaisissa tapauksissa luhdan ja neva ero on häilyvä, ja usein dystrofisten järvien luhtamainen reunakasvillisuus luetaankin nevakasvillisuudeksi. Se onkin ehkä järkevintä.


Luhtaisuuteen törmää myös muissa paikoissa kuin rannoilla, ja välillä pintavesien vaikutus voi tuntua hieman kaukaa haetulta Monissa korpipainanteissa voi havaita hyvin selkeätä luhtaisuutta. Luhtaisia korpia on runsaasti pienvesien varsilla, ja niiden saadessa nevamaisia piirteitä ollaankin yhdistelmätyypin luhtanevakorpi kieppeillä. Luhtanevakorpia ja juolasarakorpia tavataan yleisesti myös isompien suoalueiden reunoilla, jolloin luhtaisuus lienee peräisin keväisistä, ravinteikkaista sulamisvesistä. Rehevien ruoho- ja lehtokorpien ja rantaviivan vaihettumavyöhykkeestä löytää silloin tällöin metsäluhtia, joissa yhdistyvät saniaiskorpien, lehtimetsien ja luhtien piirteet, ja joita pidetään omana päätyyppinään. Ehkä olisi siis järkevintä puhua pintavalunnan tai pintavesien säännöllisestä vaikutuksesta - mutta tällöinhän monet korvetkin olisivat luhtia? Joka tapauksessa säännöllinen minerotrofia ja korkea vedenpinnan taso tai vaihtelu taitavat olla ainakin klassisilla luhdilla melko määräävänä tekijänä.

Majavaluhtaa. Majava on yksi taigavyöhykkeen merkittävimmistä ekosysteemejä muokaavista lajeista (ihmisen, kekomuurahaisten ja hirven ohella) ja on maailmanlaajuisestikin merkittävä otus. Jokivarren avoluhdat ja koivuvaltaiset luhtanevat voivat muuttua omituisiksi, kun majava sekä vähentää puiden varjostuksen määrää, tekee polkujaan ja ennen kaikkea muuttelee vedenpinnan korkeutta. Tällöin pioneerit ja kestävät lajit yleistyvät vakautta suosivien lajien kustannuksella. Etualalla näkyy runsaasti ranta-alpia. Kenttäkerroksen valtalajeina tällä kohdalla ovat siniheinä, suursarat ja pienet, nuoret pajut. Aukkoisesa pohjakerroksessa kasvaa keräpäärahkasammalta (Sphagnum subsecundum). Vesikasvillisuuden ja luhtakasvillisuuden vähittäinen vaihettumisluonne näkyy joenuomassa hyvin.

Luhtaisuutta on havaittavissa myös kausikosteikoissa, jotka - kuten hyvin muistamme - ovat esimerkiksi Lutussa yksi päätyyppi. Varsinkin kumpu- ja päätemoreenialueilla esiintyy hyvin säännöllisesti pienialainen ja selkeä, vähäturpeinen kausikostea suotyyppi, jolla ei ole virallista nimeä. Itä-Suomessa niitä on kutsuttu joskus nimellä lössä, joten käytetään paremman puutteessa sitä. Nämä lössäsuot ovat usien pieniä, kesällä järjestään kuivuvia soita, joiden hyvin vähälajisia kasviyhteisöjä hallitsevat usein selkeästi korpiset ja luhtaiset lajit. Keskiosat voivat olla esimerkiksi luhtaista juolasarakorpea tai monotonista luhtasaraikkoa, ja kurjenjalkaa ja korpipaatsamaa tavataan säännöllisesti. Tyyppi ilmeisesti rakentuu minerotrofisten valumavesien, hitaasti läpäisevän kivennäismaakerroksen ja suuren vedenpinnan vuodenaikaisvaihtelun yhdistelmänä, ja niissä on piirteitä sekä luhdista että kausikosteikoista. Ovatko nämä sitten luhtia, kausikosteikoita vai yhdistelmätyyppejä, ja miten niitä pitäisi rajata?

Luhtaa. korpea, rämettä, rämeistä luhtanevakorpea..? Runsaasti luhtaisuuden indikaattoreita (esim. luhtavilla) ja rakennepiirteitä koivuvaltaisessa ja rakenteeltaan kuitenkin valtaosin korpimaisessa vaihettumassa. Lisäksi rakenteessa piirteitä hyvin voimakkaasta kausittaisesta vedenpinnan korkeuden vaihtelusta. 

Luhta on siis paitsi päätyyppi, myös ekologinen vaihtelusuunta, joka voi esiintyä lähes minkä tahansa kaltaisen suon rakenteeseen vaikuttavana tekijänä ja lisämääreenä. Se vain täytyy kyetä tunnistamaan, useimmiten tiettyjen selkeiden ja yleisten indikaattorien, kuten kurjenjalan, näkyvyytenä.

Se luhdista ainakin toistaiseksi.

2. Lähteet
Lähteet ovat paikkoja, joissa maan pinnalle purkautuu pohja- tai orsivettä. Näitä syntyy silloin, kun jossain kohdassa pohjaveden pinta leikkaa maanpinnan tason, kuten esimerkiksi laajojen harjualueiden yhteydessä tai kun läpäisevän pintakerroksen alla on heikosti läpäisevä kerros.

Lähteiköissä on hämärää. Tässä meso-eutrofinen lähdepinta, jossa kasvaa mm. otasammal. Tällaisissa lähteiköissä liikkumisessa tulee olla varovainen, sillä niihin saattaa humpsahtaa reittä myöten tuosta vain. Huurresammalet puuttuvat, muuten lettolajistoa esiintyy runsaasti.

Lähteisyys näkyy kasviyhteisössä hyvin nopeasti tiettyjen lajien, erityisesti kiiltolehväsammalen (Pseudobryum cinclidioides), kilpisammalten (Rhizomnium spp) ja purolähdesammalen (Philonotis fontana) suurena peittävyytenä ja rehevämmillä lähteillä ruohojen monimuotoisuudella. Useimmiten lähteiden ympärillä on monimuotoista, korpista tai rimpi/välipintalettoista kasvillisuutta, mutta toisinaan pohjavesikin voi olla kovin karua, ja lähteen erottaa lähinnä valumavesien kylmyydestä. Keltanupikka (Mitrula paludosa) -niminen kotelosieni muuten vaikuttaisi useimmiten kasvavan pohjavesivaikutteisten pienvesien partailla tai niissä. Lähdevedet ovat useimmiten kylmiä, niillä on korkea sähkönjohtokyky ja usein neutraalin oloinen pH. Lähdevaikutus heikkenee aika nopeasti alavirtaan siirryttäessä, kun lähiympäristön huuhtoumat alkavat vaikuttaa vesikemiaan.

Lähteiköt ja lähdeympäristöt on luokiteltu Eurolan opissa yhdeksi pääsuotyypikseen, sillä niiden ympäristössä esiintyy usein tietynlaisia turpeisia ja vettyneitä elinympäristöjä. Lutu puolestaa luokittelee lähteikköluontotyypit valtaosin omiksi pienvesikseen, mutta toteaa, että lähteiköitä ympäröivät kasvillisuustyypit ovat usein selkeitä, rajautuneita ja menevät soiden määritelmien piikkiin.

Lähteikköluontotyyppien rakenne vaihtelee melko vähän. Lähde voi purkautua suoraan purona, jolloin kyseessä on purolähde eli reokreeni, tai jäädä allikoksi, limnokreeniksi, jossa lähdevesi muodostaa hienon altaan. Hetteikkölähteillä eli helokreeneillä pohjavesi purkautuu laajalla alueella ja muodostaa hetteikköisiä, vajottavia ja usein vaikeasti liikuttavia komplekseja. Tämän lisäksi usein voi havaita tihkupintaisuutta, jossa pohjavettä tursuaa maasta, mutta aika vähän. Useimmiten lähes kaikkia soiden lähteitä ympäröivät monenlaiset suot, mutta metsälähteet voivat olla selkeästi rajautuneita allikkolähteitä.

2.1 Lähteiden luontotyypeistä
Luontotyyppien kasviyhteisöt on lähteiköillä jaettu klassisesti ja helposti kahteen: eutrofiset huurresammallähteiköt ja kaikki muut. Huurresammallähteikköjä leimaa erityisessti huurresammalten (suvut Cratoneuron ja Palustriella) runsaus, monimuotoinen putkilokasvilajisto ja se, että ne ovat Kainuusta etelään hyvin uhanalaisia. Yhtään en ole vielä löytänyt varmasti. Jos huurresammalia, muita spesifejä indikaattorisammalia tai lähteillä rarisia putkilokasveja, kuten yökönlehtiä, ei oikein löydy, arvioidaan vain, onko lähde millä trofiatasolla (meso, meso-eu, jopa oligo-meso). Mulla on vain pari kuvaa huurresammallähteiköistä eikä mitään niistä juuri saatavilla - jos joku nimeltämainitsematon Oulangan kävijä sattuisi istumaan hyvien kuvien päällä, niin kelpaisi tähän!


Lähteet yhdistyvät muihin luontotyyppeihin, ja useimmiten soilla lähteiden ympäristössä esiintyy ainakin mesotrofiaa ja useimmiten myös lettoisuutta. Lähdevaikutus voi näkyä suolla pitkän matkan päähän, ja joskus ilmakuvista voi nähdä poikkeavia värimaailmoja, jotka selittyvät maastossa lähteisyydellä.

Lähteestä purkautuva ravinnerikas vesi on vaikuttanut siihen, että tässä harjunliepeellä on aika hieno ja edustava lettoräme. Lajistossa mm. mähkä, karhunruoho, kultasammal ja rassisammal. Lisäksi välipintalähdelettoa. Lähteestä itsessään on kuva tuossa ylempänä.

Lähteestä lähtevä pieni lähdepuro kulkee turpeen pinnalla. Tähän kohtaan on muodostunut välipinta- ja rimpilettoa, lettorämeitä ei ole.

Lähteisyys on vaihtelusuuntana erityisen yleinen harjunreunuksien korvissa ja rämeillä, moreenialueilla, Pohjois-Suomessa sekä Etelä-Suomen savipatjojen päällä. Vaikkei näistä usein selkeää lähdettä löydykään, voi pohjavesien lähdevaikutus tai tihkupintaisuus muokata ympäristöä lähteiseen suuntaan. Usein lehto- ja ruohokorpien lisämääreisiin kirjoitetaankin "lähdevaikutusta" tai "tihkupintaa", joka ilmenee lähinnä tiettyjen lehtisammalten osuuden nousuna ja Philonotiksen puskemisena välipinnoille. Toisinaan on vaikea tulkita, onko kyseessä pohja- vai orsivesi. Kasviyhteisöjen kannalta tämä erottelu on ehkä keinotekoinen, sillä selkeillä orsivesien purkautumispaikoilla yhteisöt ovat lähdeympäristöjen kaltaisia lajistoltaan ja rakenteeltaan.

Lähteitä kannattaa aina etsiä ja ne tulee aina rajata tarkoin. Ne ovat tärkeä ja suojeltu luontotyyppi, joilla on usein kulttuurihistoriallistakin arvoa, ja niissä esiintyy sangoin joukoin uharilajeja. Lähteiden ympäristöt on jätetty useimmiten hakkaamatta, joten niissä esiintyy usein myös vanhan metsän lajistoa. Lähdevaikutus rikastuttaa koko ympäristöään.


SEURAAVASSA OSASSA:
Kirjoitetaan yhdistelmätyyppi, lausutaan "emmää tiiä, se oli jotain ihme välimuotoa".