Mushroom hunting for fun - but not for profit

I am an avid mushroom hunter. Besides food, the mushroom species are interesting and you always find something new or exciting. The main focus is on edible mushrooms, and I have been trying to widen my approach re: edible shrooms. This year's attempts are mostly a) trying to figure out if Suillus variegatus is as good as they say and b) try to come up with some sort of preservation system for Tricholoma matsutake.

Many mushroomers only eat one or two species (usually Boletus edulis coll. and Cantharellus cibaerus are on the list, with stuff like Cantharellus tubaeformis and surprisingly Gyromitra esculenta as well as Lactarius species thrown in as the Mushroomer Gains A Level! He is now Level 2 Mushroom Enthusiast! +5 to Harvest, -1 to Poison Chance!). I find it perplexing - there are so many mushroom species that are edible, including huge numbers of species in Russula and Lactarius and quite a few Suillus, Hygrophorus and even Cortinarius/Rozites caperatus! Granted, the most popular mushrooms are usually both the best and easy to find. But even this autumn I have met quite a few people who complain about not finding any mushrooms, while they are surrounded with Russula paludosa, R. decolorans and R.vinosa. "You found great mushrooms, you just unnecessarily limited yourself." "But they are bad!" "Have you tasted them?" "No.."

More common than you would think. Whilst reading discussion about Cantharellus cibaerus, some people announced it to be the best mushroom ever and that they don't even collect anything else. Jeez - there are many species of excellent mushrooms, many even better-tasting than cibaerus. Many of them are more common and easier to collect than cibaerus. To focus on just one species is to needlessly limit yourself. I am not complaining, though - I always get something to eat, since people leave Rozites to rot.

Sunday Species for me were Boletus edulis, Craterellus cornucopioides and Tricholoma matsutake. Of these, one is a "commonly collected", one is "not so commonly collected" and third one is "bubbling under".

Too many mushrooms. The black monsters are Craterellus cornucopioides, The scaly/cortinoid brown caps are Tricholoma matsutake. On the upper right you can see a Class I King Bolete (Boletus edulis). Not pictured: Suillus variegatus, Lactarius deliciosus

Boletus edulis coll.

King Bolete (Boletus edulis) [herkkutatti, lit. "delicious bolete"] & Pine Bolete (Boletus pinophilus) [männynherkkutatti, "pine's delicious bolete"] are usually considered equally valuable, with pinophilus being valued a bit higher than edulis and it's close relatives. Mostly this is because pinophilus is harder and visually captivating, whereas edulis might look a bit "soft" and lacks that extra oomph that finding a nice pinophilus has. Usually, all Boletus edulis -group mushrooms are collected, handled and eaten as "King Bolete sp." [herkkutatti], since several species are almost cryptic, yet common. They also taste very similar and all are equally easy to handle and prepare. Boletes are perhaps the most popular mushrooms in Finland, with majority of mushroomers collecting them whenever they get a chance.

When picking Boletes, one should usually focus on smallest, less than a day old fruiting bodies. These are often very hard and compact, with white or creamy pores. Older Boletes' pores turn deeper yellow and the pileus becomes softer. These are also sought after, but the pores are often removed and the body is not as valuable as smallest 1st class fruiting bodies. Largest bodies are usually best left uncollected, since Mycetophilidae, Staphylinidae and other insects find them really fast.

In kitchen, the boletes are a flexible and tasty ingredient. They can be used fresh, frozen or dried (my preferred method), and are especially good for risottos, pasta and soup. Bolete risotto is great and easy to cook. Standard "mushroom sauce" with boletes is also good, but I would recommend using them for Mediterranean cuisine.
About 7-10 high-quality fruiting bodies are more than enough for 1-2 persons. On a good year and good location this usually takes less than 10 minutes to forage - but sometimes you only get 1 / hour.


All boletus species are commercially harvested, and a significant part of collected harvest is sold abroad, where it is sold as delicacy.

Craterellus cornucopioides 

Craterellus cornucopioides, aka black chanterelle or black trumpet [mustatorvisieni, lit. black brass instrument mushroom], is perhaps one of my favourite shrooms. It's often extremely numerous once found, has a strong taste, can be used as spice and is visually cool.
Black Trumpet, together with its cryptic sibling C.cinereous, belongs to a wonderful small group of beautiful, edible at least partially semidecomposer species commonly known as chanterelles (Chantarellaceae). The family includes other edible species especially in genus Cantharellus, such as Cantharellus cibaerus, C. tubaeformis and C. lutescens.



Cornucopioides can be tricky to find. It's black and grows low, so it is easily overlooked. Once found, a mushroomer can easily find several liters of cornucopioides. The mushroom is a delicacy, being especially suitable for sauces and soups, and can also be used as spice. It dries well and does not suffer from drying. A large bag of black-grey dried cornucopioides is also beautiful. Couple of good harvests can keep you supplied until the next spring, if you use your stores carefully (which you should, given the mushroom's strong taste).
For some reason cornucopioides is not as popular among mushroomers as Cantharellus tubaeformis or cibaerus. Most of the cornucopioides

Tricholoma matsutake

Considered a delicacy with a pricetag that can rise into thousands of dollars per a fruiting body, Tricholoma matsutake [tuoksuvalmuska, lit. "scenty Tricholoma"] is a recent addition to the short list of "commonly collected Finnish mushrooms". Following the discovery of local T. nauseosum as the same species as Japanese T. matsutake, the two types were combined and public awareness of the species started to slowly rise. No thanks to small newspapers making headlines of "SUPER EXPENSIVE MUSHROOM FOUND FROM HEVONKAK, NOWHERE!" Today, the species name is relatively well-known among mushroomers in Central and Northern Finland. However, collectors are still few in numbers. Those who develop a taste for this unique mushroom will soon realize that they can easily collect many kilograms of stuff if they stumble onto the right place. Export or domestic markets are almost nonexistant, although export to Japan has been tried at least once. The attempt allegedly failed due to supply chain problems (Japanese buy their matsutakes fresh, not dried) and background radiation.

Matsutake seems to be dependant on older (70+) year pines, and grows in confireous forests where older pines still stand. Places are somewhat variable, ranging from dry, lichen-dominated pine stands to podsolic lake shores. Large fruiting bodies are unmistakable and visible, but smaller, more valuable shrooms can be somewhat tricky to find. Leathery brown, scaly cap, white gills, brownish cortina, ridiculously tough "flesh" and strong, almost pungent odor make this species easy to identify. Only Tricholoma focale is similar, but lacks the smell. The odor of matsutake has been described in various ways, including "cheap perfume", "fruits", "turnip" and "radish", with some people being almost unable to smell anything at all. Usually the strong odor is unmistakable - matsutake is really easy to learn, once someone shows you one.

I am still trying to learn the tricks of preparing matsutake. The mushroom is decidedly unsuitable for classic mushroom stews (don't mix matsutake and cream, it simply does not work), and it seems it's best served in soups or sauces with meat or game. So far I have had best experiences by frying matsutake slices in butter with onions and soy sauce. The mushroom is said to be best either fresh or frozen, but I decided to try drying, since some people suggested dried matsutake makes for some good spice to miso soups and meat stews. Time well tell!

Mikä on Etelä-Suomi?

Suomen perhoset -ryhmässä joku sanoi olevansa Hartolassa. "Ei tämäkään nyt ihan etelässä ole", sanoi hän. Toinen jatkoi: "Täällä Kuopion korvilla eivät ole yleisiä, mutta kaiketi etelämpänä peruskauraa". Jäin sitten miettimään, että jos Hartola ei ole etelässä, niin mikä on? Hankoniemi? Onko Kuopio sitten etelässä?

Suomi kuntarajoineen. Rajaa kartalle Etelä-Suomi!

Se, miten hahmotamme ympäristömme ja sijaintimme siinä on täysin subjektiivista, joten mitään oikeata vastausta tähän ei saa. Lapin asukki lähtee etelään Rovaniemelle. Jos mä lähden itään, lähden Ilomantsiin, ja jos lähden länteen, lähden johonkin Jyväskylän länsipuolelle. Sen sijaan Turku on etelässä, vaikka onkin Jyväskylää lännempänä, ja Ukraina on kaakossa, vaikka onkin Turkua lännempänä.

Kasvitieteilijälle Hartola on ehdottomasti etelää ja eteläboreaalista vyöhykettä. Kuopio on hankalampi, mutta eteläboreaalista sekin on.
Vielä etelämpänä tulee hemiboreaalinen vyöhyke, mutta kasvitieteilijälle se on vain kasvupaikka - Hartolan pohjoispuolella on kuitenkin vielä yli 1000 kilometriä Suomenmaata, kun taas etelärannikolle on vain noin 150 kilometriä. Tässä mielessä Hartola on ehdottomasti etelässä.

Suomen metsäkasvillisuusvyöhkkeet. Viivat kuvaavat vyöhykejaon alaosia, ja niitä on yhtä monta kuin karttojakin. Kasvitieteilijälle Etelä-Suomen muodostavat hemi- ja eteläboreaaliset vyöhykkeet. Rannikko-Suomi = eteläboreaalinen, Etelä-Suomi = eteläboreaalinen,

Perhosharrastajalle Hartola ei kuitenkaan enää ole etelässä, vaan se on Keski-Suomessa tai jossain välipohjassa. Käsite "etelä" onkin perhosharrastajalla erilainen kuin maantieteilijällä, väestötutkijalla tai kasvitietelijällä: etelä määrittyy eteläisellä faunalla, ja eteläinen fauna on aina rannikkoseutujen faunaa. Kun laji leviää etelästä Hartolan tasalle, ei se enää olekaan eteläinen, vaan Sisä-Suomen peruskamaa. Tästä näkökulmasta Hartola ei koskaan ole etelää, koska Hartolaan saapuessaan jännittävä eteläinen laji ei enää olekaan eteläinen. Hartolaan ilmestyvä eteläinen laji kertoo ekspansiosta ja siitä, että lajisto muuttuu, mutta subjektiivisesti se ei muuta Hartolaa - siellä etelässä on aina uutta ja jännää eteläistä lajistoa.

Helsinkiläiselle perhosharrastajalle eteläinen fauna esiintyy Viron lisäksi ehkä Kirkkonummen kärjessä ja Hankoniemen alueella sekä, luonnollisesti, Ahvenanmaalla - joka tosin lähes kokonaan Helsinkiä pohjoisempana. Tällöin Helsingin näkökulmasta eteläinen onkin varsinaisen hemiboreaalisen vyöhykkeen lajistoa, ja esimerkiksi Kannaksen kautta tuleva lajisto ei ole eteläistä, vaan kaakkoista. Hemiboreaalisen vyöhykkeen rajat määritellään meneväksi jossain suurin piirtein Tammisaaresta länteen, koska siellä on parempia metsiä ja enemmän tammia. Tällöin hemiboreaalinen onkin tammen luontainen levinneisyysalue - tämä ei ole ihan sama asia.

Tapa hahmottaa Suomea tämäkin. Maisemamaakuntajaot.

Joensuulaiselle sekä Hartola että Helsinki ovat etelää, Helsinki ehkä enemmän. Kaakkoisen lajin käsite tunnetaan täälläkin, mutta se hahmottuu vähän eri tavalla: Haminasta Porvooseen yltävän lajin levinneisyys mielletään eteläiseksi, mutta kaakkoispainotteiseksi; kaakkoinen laji tunkee ehkä johonkin Lappeenrannan seuduille. Kauempaa lännestä tämä on jo itäinen laji. Suomen sisällä tehtävät eliölajien levinneisyyspainotukset voivat ollakin usein aika hämäriä, varsinkin ekspansiivisilla lajeilla. Onko karttaperhonen edelleen itäinen laji? Tarinan mukaan joku kaveri etsiskeli majapaikkaa Itä-Suomesta - sijaintina oli Porvoo. Onhan se Helsingistä itään..


Oululaisia käy sääliksi. Oulu on aika Suomen puolivälissä - onhan Oulusta melkein sama matka Hankoon kuin Nuorgamiin. Oulu mielletään silti lähes Lapiksi.

Vanhana helsinkiläisenä toki miellän Helsingin kuuluvaksi Etelä-Suomeen, Joensuun Itä-Suomeen ja Oulun Pohjois-Suomeen, mutta intuitiiviset tarkastelut eivät koskaan kestä mitään tarkastelua. Ehkä pitäisi vain noudattaa AVI:n jakoa ja luokitella eliölajien itä-länsi/pohjoinen-etelä -painotukset sen mukaan:

Aluehallintovirastojen toimialueet. Sori, Turku, et ole Etelä-Suomea!

Ja entäs sitten laji josta asiassa keskusteltiin - Catocala fulminea?

Kuva HyönteisWikin kautta. Laji näyttäisi keskittyvän etelään ja itään, eli sillä olisi Suomen mittakaavassa eteläkaakkoinen painotus. Mutta löytöjä on näemmä jostain Paltamostakin - onko tämä nyt eteläinen laji vai eteläpainotteinen laji? Mikä on ero?

On se kai ihan oikeasti eteläisempi. Tosin tämä pitäisi suhteuttaa noiden kymppiruutujen havainnojamääriin. Sen voisi ekstrapoloida esimerkiksi arvioimalla perhosharrastajien osuuden kaikista asukkaista ja kertomalla kymppiruudun asukasluvun tällä kertoimella. Tämän jälkeen näkisi, miten voimakas suhteellisten osuuksien ero olisi. Veikkaisin, että selvä eteläinen painotus jäisi edelleen voimaan. Meikäläinenkin on käynyt varta vasten hakemassa Catocaloja Helsingin tammimetsistä lämpiminä elokuun öinä useammin kuin Joensuusta. Tokkopa olen ainut.

Suoperusteita 4: Onk yhistelmätyypei?

Helppo tyypitellä, mutta ajatuksia herättävä nimetä.

Ponnen ja inspiraation tälle kirjoitukselle antoi Tapio Lindholm 2013: Onko suomalainen suoluokittelu oppinsa vanki? (Summary: Does the Finnish mire classification system restrict oneself within its doctrine?). Suo 64(1): 29-42. Se hyvä juttu oli. Kiitokset myös Juho Lämsälle ja Teemu Tahvanaiselle.

Tarkennus Lutu/Eurola -termistöön: Lutun suo-osan kirjoittajakaarti on seuraava: Eero Kaakinen, Aira Kokko, Kaisu Aapala, Satu Kalpio, Seppo Eurola, Tuomas Haapalehto, Raimo Heikkilä, Juha-Pekka Hotanen, Hanna Kondelin, Hannu Nousiainen, Rauno Ruuhijärvi, Pekka Salminen, Seppo Tuominen, Harri Vasander ja Kimmo Virtanen. 
Kun puhun Eurolasta, en puhu Seppo Eurolasta oikeana henkilönä, vaan Eurolan Oulanka Reportsien rakentamasta maastotuntemuskoulukunnasta, joka on varsinkin botanistien keskuudessa varmaan merkittävin sovellettava suoyhteisöoppi. Lutu on vähän erilainen mutta samanlainen lähestymistapa, jossa S. Eurola on ollut mukana.

Olen niin monta kertaa sivunnut sanaa yhdistelmätyyppi, että tässä vaiheessa minun on yksinkertaisesti pakko avata termiä. Yhdistelmätyyppi käsitteenä avaa oven konservatiivisen suomalaisen suotuntemuksen soveltamiseen ja mahdollistaa esimerkiksi sen, että lettoisia luontotyyppejä pystyy ylipäätänsä käsittelemään. Toisaalta kyseessä on myös ehkä hissukseen katoava käsite.



1. Yhdistelmätyypin yleisestä käsitteestä
Eurola (instituutio, ei ihminen) määrittelee yhdistelmätyypin suotyypiksi, jossa kohtaa kaksi erilaista vedenpinnan tasoon nähden erilaista suoyhteisöä, useimmiten räme/korpi + neva/letto. Lettokorpia Eurola kuvaa enemmän "mosaiikkimaisiksi" kuin yhdistelmätyypeiksi. Eurolan yhdistelmätyyppien määritelmissä esiintyvät esimerkiksi metsänevat ja -letot sekä sararämeet, ja Suotyyppioppaassa on oma määrityskaava tietyille yhdistelmätyypeille.

Lutu on lähestynyt asiaa eri kannalta. Yhdistelmätyypeistä on ilmeisesti pyritty eroon, ja Eurolassa esiteltyjä tyyppejä on korotettu omiksi päätyypeikseen - kuten esim. neva- ja lettorämeet. Sana "yhdistelmätyyppi" esiintyy kuvauksissa, mutta niitä ei ole kuvattu sen tarkemmin, joten yhdistelmätyyppi lienee kuvaa pikemminkin vaihtelua. Klassiset juolasarakorvet ovat omina osinaa letto- ja nevakorpien päätyypin alla. Yhdistelmätyyppi-termin rinnalle on ilmestynyt trendisana "mosaiikkimainen", joka tarkoittanee sitä mitä muutenkin: selkeästi rajautuneita kuvioita, jotka esiintyvät pienialaisesti toistensa lomassa. En pistä pahakseni tätä, koska survon sanahirviön "mosaiikkimaisesti vaihtelevaa" jokaiseen raporttiin ja rustaukseen mihin kykenen.

Laine ja Vasander (1998) - jostain syystä nostan vasta nyt tämänkin kirjan esiin, vaikka se erittäin hyvä onkin ja tuo esimerkiksi ruohoisuuden esiin - käyttää yhdistelmätyypeistä nimeä "sekatyypit" ja kuvaa sitä kahden päätyyppiryhmän kasvillisuuden yhdistelmäksi.

Täten vanha määrittää nevakorven yhdistelmätyypiksi, tuore taas omaksi päätyypikseen, kolmannelle koko nevakorpi on sanana vieras. Huh! Rämettä, korpea, nevaa ja lettoa käytetään päämääreinä, joiden ympärille luokittelu rakennetaan - suomalaisen suotutkimuksen paradigma, siis.

Yhdistelmätyyppinen luhdanreuna. Tämäkin saa nimen luhtanevakorpi, joka on Lutussa oma päätyyppinsä. Yhdistelmäluonne, eli useiden ekologisten vaikutussuuntien kombinaatio, näkyy muun muassa epätyypillisenä kasvilajistona (hieskoivu, luhtavilla, korpikarhunsammal ja jokasuonrahkasammal).

2. Yhdistelmätyypit maastossa
Yhdistelmätyyppejä on vino pino tai ei yhtään, riippuen siitä, keneltä kysyy. Klassisimpia yhdistelmätyyppejä ovat ehkä suuremmat rämekokonaisuudet, monet letot ja nevat sekä erilaiset luhta- ja nevakorvet. Erityisesti luhta- ja nevakorvet ovat mielenkiintoinen, monimuotoinen luokka, johon kuuluu monenlaisia ekologialtaan vaihtelevia soita, ja joka kaipaisi ehkä kunnollista revisiota. Mielestäni yhdistelmä- ja sekatyypeissä Laine & Vasander on parempi kuin kilpailijansa Eurola, sillä se pitää homman suhteellisen simppelinä ja käyttää määreenä ruohoisuutta. (Ei-biologit, karkea yhteenveto: ruohot ovat niitä putkilokasveja, jotka eivät ole varreltaan puutuneita. Suobotanisti erottelee ruohot saramaisista kasveista ja joskus jopa heinistä. Esimerkiksi maitohorsma, nokkonen  ja koiranputki ovat ruohoja.)

Seuraava esitys ei ole kattava, vaan esimerkinomainen.

2.1 Yhdistelmätyypin eli sekatyypin rämetyyppisiä soita

Selkeästi mesotrofista rämettä, jossa on vääriä piirteitä, hyi. Siniheinän vallitsevuus pohjakerroksessa on näkyvää ja se lähes mätästää. Korpipaatsama, hieskoivu ja harmaaleppä näkyviä puita. Varpuja vain vähän. Raatten ja keräpäärahkasammalen runsaus ja pohjakerroksen aukkoisuus sekä korpipaatsaman runsaus viittaavat luhtaisuuteen. Tyypitellään useimmiten mesotrofiseksi sararämeeksi tai ruohorämeeksi, mutta voisi aivan hyvin olla luhtaräme. Tämä on yksi mesotrofinen sararäme -yhdistelmätyypin alatyyppi, ja vieläpä melko harvinainen. Tähän kuvioon liittyy myös lettoisuutta, mutta ei aivan tällä kohdalla.

Yhdistelmätyyppiset rämeet ovat monimuotoinen jatkumo, ja ne esiintyvät useimmiten välittävinä sarjoina korpien ja avoimempien rämeiden, kuten tupasvillarämeiden, välillä. Maastossa yhdistelmätyypin rämeitä kohtaa usein kivennäismaan rajoilla, erityisesti suurempien suoyhdistymien reunoilla ja harjualueilla. Osalla yhdistelmätyypin rämeistä yhdistelmä-termi syntyy kuitenkin ravinnetasapainon muutoksista.

Rannalla olevaa oligotrofista lyhytkorsirämettä. Yhdistelmätyyppiä on usein vaikea määrittää, ja rämeillä esiintyykin usein keidasrämeiden, rimpinevarämeiden ja lyhytkorsirämeiden piirteitä sulassa sovussa. Ranta ja suon valuma-alueen ojitukset ovat lisäksi muuttaneet hydrologiaa. Pienipiirteisemmät suotyypit - rahkaräme, oligotrofinen rimpineva, oligotrofinen lyhytkorsiräme ja tupasvillaräme - on helppo määrittää, mutta rämeyhdistelmän tyypittely voi tuottaa usein päänvaivaa. Tästä suoyhdistymästä osa täyttää oligotrofisen lyhytkorsirämeen määritelmän, osa ombrotrofisen keidasrämeen. Kyse on selkeästi myös käytettävästä mittakaavasta.

Klassisempaa mesotrofista sararämettä luhtavaihettuman yhtenä osana. Villapääluikka on klassinen mesotrofian ilmentäjälaji. Kataja, järviruoko, siniheinä ja yllättävä luhtaindikaattori, kurjenjalka, viittaavat korkeampaan ravinnetasoon. Tyyppi yhdistyy täysin liukuvasti toisaalta vähäravinteisiin sararämeisiin ja luhtiin, toisaalta lettorämeisiin. Tyyppi voidaan erottaa luotettavasti lettorämeestä lähinnä sammallajistosta.

2.2 Yhdistelmätyyppisiä korpisia soita ja luhtanevakorpia
Korvissa esiintyvä nevaisuus ja luhtaisuus on niin tunnettu ilmiö, että monta suotyyppiä on jopa nimetty sen mukaan. Korpien vaihettumaluonteen huomioon ottaen tämä ei ole yllättävää. Korpien yhdistelmätyypit liittyvät toisaalta kangasmaihin ja rämeisiin, toisaalta nevoihin ja luhtiin.

Kivennäismaan ja avoimen saranevan väliin on jäänyt tämänkaltainen suo. Märällä nevapinnalla esiintyy runsaasti vehkaa ja jonkin verran korpikastikkaa ja järviruokoa. Rahkasammalkerros on korpirahkasammalta. Hieskoivu on vallitseva puulaji, lisäksi näkyy pajuja. Nevapinta on erittäin upottavaa ja puut kasvavat mättäillä. Ajatus vie siis välittömästi korpiin ja lisämääreiksi saadaan nevaisuus. Lajiston perusteella voidaan ounastella luhtaisuutta. Laine & Vasander kutsuisivat tätä todennäköisesti ruohoiseksi neva- tai sarakorveksi. Eurolassa tämä on luhtanevakorpi. Lutussa tämä on luhtanevakorpi, joka on sarakorpien alatyyppi (ei siis yhdistelmä). Tämänkaltaisia soita tavataan erityisesti laajojen avosuoyhdistymien ja kivennäismaiden rajamailla. Voivat olla vaikeita ylittää.

Tämä suotyyppi saa myös nimen luhtanevakorpi! Hieskoivua, sararahkasammalta, raatetta, korpikarhunsammalta. Tasainen nevapinta, jossa luhtalajeja, ja mättäillä kasvavat puut ovat nevakorpisuuden indikaattoreita. Harvinainen luontotyyppi, jota ei eteläisessä Suomessa kovin usein kohtaa. Tämä yhdistyy melko jouhevasti myös niin kutsuttuihin juolasarakorpiin eli Nigra-nevakorppin. Itse asiassa kyseisellä suolla on hyvin paljon juolasarakorven klassisia piirteitä, mutta nevapinnalla ei ole jouhivihvilää tai harmaasaraa.

Kovin epämäääristä suota. Korpisuuden piirteet näkyvät selvästi, mutta suossa on toki myös luhtaisuuden piirteitä. Mättäillä vallitsee lähes kangaskorpimainen kasvillisuus ja sarat ja tupasvilla ovat hallitsevia. Tyyppi määrittyi maastossa tupasvillakorpityypiksi, mutta varsinkin jälkikäteen katsottuna suhtaudun tähän määritykseeni hieman epäilevästi. Tupasvillakorpi on läheistä sukua luhtanevakorville ja esiintyy usein sen kanssa suorina liukuvina sarjoina.

* * *

Yhdistelmätyypistä yleensä

Suomalaisen suotyypittelyn vakiintuneet paradigmat aiheuttavat toisinaan sen, että joitain kasviyhteisöjä voi olla vaikea lokeroida, mutta ne lokeroidaan silti. Indikaattoreiden ja viiden kirjan ongelman lisäksi yksi lisäketutuksen aihe syntynyt siitä, että tietyt päävaihtelusuunnat - korpisuus, nevaisuus, rämeisyys, luhtaisuus, lähteisyys ja lettoisuus - on tavallaan lyöty lukkoon ja kanonisoitu jo vuosikymmeniä sitten. Tämän seurauksena niitä seuraavat suotyypitkin on vakioitu ja balsamoitu ja suurin siunausmenoin nostettu pyhimuksen asemaan. Tämä näkyy myös kartoitushommissa ja kartoittajien, kuten itseni, mallissa hahmottaa soita: tietyt selkeästi määritellyt ja oppaissa esitellyt suotyypit tunnistetaan hyvin. Sen sijaan toisille suotyypeille on annettu yhdistelmätyypin nimi. Kaikki tarkastelu tapahtuu tavallaan päätyyppiajattelun puitteissa. Jos jotain suota ajatellaan yhdistelmätyyppinä, niin se yhdistelmätyypiksi merkittäköön, eikä välttämättä pysähdytä miettimään, miksi joku suo edes olisi yhdistelmätyyppi eikä päätyyppi - eikä se päätyypin määritelmäkään ole välttämättä järkevä, vaan sopimus. Koska hyvin monet botanistisesti orientoituneet suohirviöt rämpivät edelleen maastossa Oulanka reportsien avulla, elää yhdistelmätyypin käsite ja määrityskaava vähän kuin omaa elämäänsä, vaikka Lutun suo-osassa käsite esiintyy vain kahdeksan kertaa.

Periaatteessa luokittelu ja sen raja-arvot ovat ihan jees, sillä jos oppia itsessään tarkastellaan, niin tiettyjen parametrien raja-arvojen ulkopuolelle asettuvat suotyypit ovat tietenkin jatkuvan sarjan osia tai kombinaatioita jotka voidaan tarvittaessa sijoittaa tarkemmin jatkumolle (="yhdistelmätyypit"). Lisäksi kyseisillä luokituksilla on konsensuksen ja konservatismin voima takanaan. Ne ovat oikeasti hyviä työkaluja ja perusteita esimerkiksi käytännön suojelutyössä, joten niin kauan, kuin suoluokittelun tässä paradigmassa eletään, on pakko vain osata tulla toimeen koko härdellin kanssa. Luokittelun purkamisella voisi olla myös kauaskantoisia seurauksia esimerkiksi soidensuojelussa - lettorämeiden suojelustatus voisi romahtaa, jos rämeet eivät olisikaan enää soita ja letosta päätyyppinä hankkiuduttaisiin eroon!

Sorakuoppaan on syntynyt kausikosteikko, jolla kasvaa keltasaraa. Onko tämä lainkaan suo, ja jos on, niin millainen, ja jos millainen, niin onko letto, koska keltasara? Vai onko jokin ihmisen luoma sekondäärihabitaatti? Mammuttiaroa?

Suotyyppejähän voidaan pitää kasviyhteisöjatkumojen sisään rakennettuina sopimuksenvaraisina raameina, joissa tietynlaiset kasviyhteisöt voidaan luokitella, mutta monet muut jäävät paitsi nimeä. Koska kuitenkin jokainen kasviyhteisö on periaattessa samalla tavalla ympäristönsä (ja sattuman) lapsi, voi termi "yhdistelmätyyppisyys" kertoa lähinnä siitä, että kasviyhteisön suurempaan rakenteeseen ja arkkitehtuuriin vaikuttavat tekijät ovat niin moninaisia, että klassiset suomalaisen suotyypittelyn ekologiset vaihtelusuunnat eivät välttämätä selitäkään koko hommaa hyvin.

Suokartoittajien ja soita enemmän pohtivien olisi mielestäni hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa soiden kasviyhteisöjä ilman luokittelun painolastia. Termi yhdistelmätyyppi ikään kuin asettaa ympäristömuuttujia selkeisiin hierarkioihin ja vaikutussuuntiin ilman, että näiden ympäristömuuttujien todellista vaikutusta kyseiseen kasviyhteisöön - tai edes vaikuttavia ympärisömuuttujia yleensäkään - tunnetaan. Syntyykö yhteisörakenne nimenomaan rämeisyyden, korpisuuden, luhtaisuuden ja nevaisuuden vaikutuksien funktiona, vai onko mukana kenties jotain muutakin, jota emme vain vanhojen oppien pariin juuttuneina huomaa? Ovatko ne ennalta annetut päätyyppirakenteet oikeita ja voimakkaimpia yhteisörakenteen muokkaajia, vaiko deskriptiivisiä ominaisuuksia jotka annetaan post hoc tietynlaisille kasviyhteisöille?

Esimerkki suotyyppioppaiden soveltamisesta, tämä menee ehkä enemmän soita katselleille ihmisille: 
Käytämme orjallisesti Eurolaa, koska olemme arkkikonservatiivisella suovaelluksella jossain huitsin nevadassa. Tasaisella oligotrofisella lyhytkorsinevalla (OlLkN), jossa on paikoin oligotrofisia rimpinevoja (OlRiN) (molemmat ovat totta kai omia selkeitä suotyyppejään) on pieni alue, jossa mäntyjä kasvaa enemmän ja pintarakenne on hieman mättäisempi. Alue on siis muuttunut omasta selkeästi nevatyypistään yhdistelmätyypin luontoiseksi oligtrofiseksi rimpinevarämeeksi (OlRiNR). Valtakasvillisuus on pääosin samaa, vain mätäspintojen lajit muuttuvat ja suo muuttuu hieman kuivemmaksi. Jatkaessamme matkaa löydämme muutaman metrin leveän juotin, jossa kasvaa villapääluikkaa ja lettorahkasammalta. Molemmat on määritetty mesotrofian ilmentäjiksi, joten yritämme päättää, onko kyseessä mesotrofinen rimpinevaräme (yhdistelmätyyppi) vaiko vain mesotrofinen rimpinevajuotti (MeRiN) (päätyyppi) OlRiNR:llä (yhdistelmätyyppi). Päärakenne on edelleen valtaosin sama. Kasvillisuus pysyy melkein samana.

Syylliset sissää!

Rustaamme nyt kuitenkin OlRiNR+MeRiN -kombon paperiin ja jatkamme matkaa kohti kivennäismaata. Saavumme rämeelle, jossa on paljon mesotrofian ilmentäjiä, jotka tuntee mesotrofian ilmentäjiksi siitä, että kirjassa niin sanotaan. Turha sitä on mitään vesinäytteitä ottaa, kasvi kertoo tämän olevan mesotrofinen :v Olemmeko siis mesotrofisella rämeellä (MeR), tyypillä, jota ei Eurolassa olekaan? Lajistoon kuuluu muun muassa järviruokoa, katajaa, rätvänää, kultapiiskua ja heterahkasammalta. Emme selkeästi ole millään Eurolan tarkoittamalla rämetyypillä vaikka ihan päivänselvä rämehän se on, emmekä ole myöskään letolla, koska lajistossa ei ole ihan oikeita eutrofeja, vain mesotrofeja. Kaivelemme aikamme kirjaa ja toteamme tämän olevan yhdistelmätyyppinen mesotrofinen sararäme (MeSR), jolla ei kasva saroja. Oikeasti kuvaus ei osu edes siihen, vaan tyyppi on jostain kumman syystä kuvaamatta, joten käytämme vieläpä ehkä väärää tyypitystä. Mutta koska tehtävänannossa on käsketty luokittelemaan, niin sitten luokitellaan, emmekä tajua katsoa muita kirjoja. Tällä paikalla siis pitäisi nyt yhdistyä esimerkiksi nevaisuuden ja rämeisyyden piirteitä, mutta ei siellä mitään nevaisuutta ole, ihan päivänselvä räme, mitä nyt vähän märempi mutta niinhän se tupasvillarämekin on. Juomme heti pullon Jaloviinaa. Tasapainoaistimme sekoaa, horjahdamme vasemmalle metrin verran ja kappas, mesotrofia katosi, nyt tilalla on klassinen rahkaräme (RaR), joka ei ole yhdistelmätyyppinen. Mahtavaa!

Näin samalla suoralla vaihettumalla on saatu hieman lisäilemällä mäntyjä, katajaa, villapääluikkaa ja yhtä rahkasammallajia muutettu suotyyppiä useasti päätyypistä yhdistelmätyypiksi ilman, että meillä olisi minkään valtakunnan käsitystä siitä, muuttuvatko täällä nyt rämeisyys ja nevaisuus toisiinsa nähden vai onko tämä puhtaasti esimerkiksi ravinteisuuden, ilmaston tai sattuman merkitystä. Voimme tämän kokemuksen perusteella halutessamme todeta, että se rimpineva oli tosi selkeä ja hyvin määrittynyt suotyyppi, mutta sillä sarattomalla sararämeellä, sillä oli kyllä niin maan selkeät yhdistelmätyypin piirteet jotka tulivat esiin eivät yhdistelmätyypin määritelmällä, kasvillisuuden suhteella vedentasoon tai topologialla, vaan parin lajin esiintymisellä!

Mutta jos me olisimme olleet fiksuja, olisimme todenneet, että kyseessä onkin vaihtelusuunta nimeltä ruohoisuus. Olisimmeko selvinneet helpommalla? Ruohoinen sararäme kuuluu neva- ja lettorämeisiin, mutta missä siellä se nevaisuus ja lettoisuus esiintyy?

Onko yhdistelmätyyppinen? Vai onko oikeasti rajautunut selkeästi kvantitatiivisten ympäristömuuttujien perusteella? Esitinkö juuri väärän dilemman? Onko nevakorpi-päätyyppiä?

Suomalaisessa suoperinteessä tyypitellään ensin päätyyppi (jos selkeätä päätyyppiä ei löydy, niin se väännetään). Käytännön hommat tehdään käytännön syistä maastossa, joten lähinnä ihmissilmin havainnoitavat ilmiöt vaikuttavat luokitteluun - suon syntyhistoria, valuma-alueet ja vesikemia jäävät tällöin lähes kokonaan pois tyypittelystä.
Konsa on tarpeeksi pällistelty, niin avataan kirja ja katsotaan, löytyykö tämän päätyypin alta tähän ympäristöön sopivaa kuvausta. Jos ei löydy, niin katsotaan hieman yhdistelmätyypitystä tai jotain toista kirjaa (useimmiten tietenkin maastossa on yksi kirja, joten omat hatarat muistot vaikuttavat siihen, mitä sieltä toisesta kirjasta etsii). Jos mitään sopivaa kuvausta ei löydy, niin otetaan vain määritteitä toisista suotyypeistä, läiskitään niitä peräkkäin kunnes ollaan tyytyväisiä ja poistutaan. Se on muuten aika toimiva tapa kuvailla toisille suoihmisille jotain suota, joka ei oikein istu klassisiin määritelmiin. Pahimmassa tapauksessa suolle määritetään vielä trofiatasoja kasvillisuuden perusteella ilman, että indikaattorilajilista olisi niin robusti, että sopiva varmuus trofiatasosta löytyisi. Yksi keltasara = päätyyppi muuttuu. Keltasaraa puskee siellä kivennäismaan puolella 10 metriä suosta toki polunvarresta päntiönnään, mutta ei väliä, ollaan suolla koska rahkasammal, päätyyppi määrittyi nyt tällä keltasaralla, letto on, suojeluun!

Saatoin kuulostaa melko kyyniseltä. Pohjana on lähinnä se, että mitä enemmän kummallisia pikkusoita juoksee, sitä vähemmän niistä ymmärtää yhtikäs mitään. Jonkin verran siinä kehittyy kykyä ennustella sitä, millaisia soita voisi löytää ja mistä, mutta loppujen lopuksi kaikki on vain sitä, että apinan aivoillani yritän luokitella jatkuvia muuttujia diskreetteihin luokkiin. Yhteentörmäykset ja kognitiivinen dissonanssi ovat maastoretkien ehdoton suola.


Se tästä! Ensi kerralla käsittelemme trofiaa ja lettojen luontotyyppejä tarkemmin ja katsomme paaaaljon kivoja kasveja.

Luettavaa:
Tahvanainen, T., Sallantaus, T., Heikkilä, R. & Tolonen, K. 2002: Spatial variation of mire surface water chemistry and vegetation in northeastern Finland. – Annales Botanici Fennici 39: 235-251.
Lindholm, T. 2013: Onko suomalainen suoluokittelu oppinsa vanki? (Summary: Does the Finnish mire classification system restrict oneself within its doctrine?). Suo 64(1): 29-42.
L

Epämääräistä suo-oppia 3: Päätyyppejä 2: Luhtia ja lähteitä

Heippa kaikki! Todennäköisesti voin julkaista tämän melkein minä tahansa arkipäivänä ja todennäköisyys sille, että olen juuri tuona päivänä ollut suolla on keskimäärin 80 %. Kyllä prosenttiluvut miellyttävät sitten niin kovin.

Suolla rämpiminen ja ihmisten kommenttien pohtiminen on muuten hauskaa joten kiitän ihmisiä kommenteista. Mikä ihme on päätyyppi? Mikä on oikeastaan koko suohierarkian rakenne? Voiko termeillä olla selkeitä määritelmiä vai käytetäänkö vain kuhunkin tarpeeseen sopivia termejä (veikkaan viimeksi mainittua)? Miksi tarkastellaan vain kasviyhteisöjä eikä niiden heterogeenisyyden ilmentämiä vaihtelusuuntia suon topologiassa? Miten päärakennetyypin ja ekologisen vaihtelusuunnan erot, vai ovatko vain samaa huttua eri paketeissa? Onko indikaattoreita olemassa? Pyllistelin kahden Calliergon richardsoni -sammalverson vieressä ja pohdin, onko tämä nyt kuuluisaa Calliergon-rimpilettoa jonka määrittelee kyseisen lajin runsaus, vaiko sitten jotain toista rimpilettoa, jonka kuvauksessa ei C.richardsonia edes mainita. Päädyin, että ei se nyt CalRiL:a ole, koska ei yksi kiuru kesää tee. Tai kaksi. Ei se heterahkasammalkaan muuta esiintymispaikkaansa letoksi (toisin kuin keltasara). Kalareissulla jo tämän tekstin julkaisun jälkeen sain arvokkaita vinkkejä, jotka laajentavat näkökulmaani. Hyvä. No niin!

Edellisessä osassa käsittelimme rämeitä, nevoja ja korpia, noita koulunpenkillä jokaiseen istutettuja tyyppejä. Rämeellähän kasvaa se mänty, korpikuusen kannon alla on mörrimöykkyä, ja neva on sitten avoin suotyyppi. Minkä koulussa opin, siitä pidän jukuripäisesti kiinni myös internetin nimimerkkikeskusteluissa 35 vuotta myöhemminkin.

Jatkamme erilaisten päätyyppien maailmassa ja marssimme nyt vertauskuvallisesti ja usein aivan käsinkosketeltavastikin suohon lähtiessämme aprikoimaan ja psykoanalysoimaan luhtia, ja problematisoimme maailmamme käsitteitä kertomalla jotain lähteistä.

* * *

1.1 Luhdat - taustaa ja filosofiaa

Luhtien perusmääritelmä on useimmissa kirjoissa samankaltainen: ne ovat enemmän tai vähemmän turpeisia soita, joita leimaa limnogeenisyys - ne ovat siis pintavesien vaikutuksen alaisena enemmän tai vähemmän jatkuvan säännöllisesti. Luhtia syntyy paikoille, joissa pintavesien liike ja vaikutus vaikuttavat sekä fyysisesti (esimerkiksi jäiden ja tulvien kautta) että tuomalla paikalle ravinteikkaampaa vettä. Luhtia esiintyy eniten ja yleisimmin purojen, järvien ja jokien rannoilla, joissa vuodenajoista ja sadannasta johtuen pintavedet huljuvat kasvillisuuden pinnassa. Jos paikalle rupeaa muodostumaan edes jossain määrin turvetta, muodostuu luhta. Luhdat edustavat myös vaihettumavyöhykettä vesi- ja maakasviyhteisöjen välillä. Lopuksi todetaan yhteen ääneen, että luhtien tyypittely on lapsenkengissään. Se on ollut lapsenkengissään muuten palttiarallaa 20 vuotta. Luhtatyypit voidaan jakaa myös ilmastollisiin vyöhykkeisiin vesikasvillisuuden tavoin.

Luhtalajistolle on tyypillistä omanlaisensa rakenteen lisäksi tiettyjen vaateliaampien lajien suuri peittävyys. Luhtaisuuden indikaattorilajeja tunnetaan noin sata, huikea määrä. Esimerkiksi kurjenjalka, korpipaatsama, rentukka, kastikat (Calamagrostis spp.), myrkkykeiso, matarat, kurjenmiekka, jouhivihvilä, rantakukka, luhtakuusio, suoputki ja luhtasara ovat putkilokasveista hyvin näkyviä, usein jopa vallitsevia lajeja, jotka indikoivat luhtaisuutta. Rahkasammallajistossa erityisesti oka-, hapra- ja keräpäärahkasammal (squarrosum, riparium, subsecundum) ovat hyviä indikaattoreita. Luhtakuirisammal (Calliergon cordifolium) on varsinkin pienemmillä, humuspitoisilla ja korpisilla luhdilla hyvin tyypillinen laji. Esmes luhtainen saraneva ja sarainen luhtaneva voidaankin yrittää erotella usein sen mukaan, mikä rahkasammal siellä pohjalla hallitsee, mutta oikeasti noilla kahdella ei ole paljoakaan eroa.

Luhdat ovat sangen näkyviä yhteisöjä, ja esimerkiksi lintuharrastajat kohtaavat luhtia hyvin usein. Sieltähän se luhtahuittikin karjuu, ja viitasirkkeli säkättää pajuluhdassa. Pikkusirkku haettiin pensaikkoiselta pajuviitaluhdalta Kuusamontien varresta. Vantaanjoen varren pyöräilyreittien vettyneillä pelloilla esiintyy luhtalajistoa, ja lintulahtia ympäröivät usein laajat luhtayhdistymät.

Ruoho- ja saraluhtaa, joka vaihettuu pajuluhdaksi. Tämä luhta on syntynyt jokilaaksoon, ja se on pinta-alaltaan suuri. Tyypillinen jokilaaksoluhdan rakenne ja kasviyhteisö on helppo tunnistaa jo ilmakuvistakin. 

Rantaluhdat ovat usein hyvin selkeitä ja helposti tunnistettavia yhteisöjä. Niiden sisäinen dynamiikka ja lajistokin ovat keskenään aika samanlaisia, ja muuntelua esimerkiksi sara- ja pensaikkoluhdilla on suorastaan yllättävän vähän. Pajuluhtien rakenne ja lajisto on aika pitkälti samaa Ahvenanmaalta Pohjanmaalle ja Pohjois-Karjalaan. Hauskaa on myös huomata, miten esimerkiksi luhtasara voi äkkiä vaihtua siniheinään, mutta se ei oikeastaan muuta kyseisen suon rakenteessa yhtikäs mitään - yksi laji vain vaihtuu toiseen, melkein samankokoiseen ja vieläpä -väriseenkin lajiin, mutta muuten luhta marssii filosofisesti eteenpäin täysin järkähtämättä.

1.2 Epämääräistä korinaa klassisista luhtatyypeistä
Luhtien päätyyppejä tunnistetaan perinteisesti kahdesta kolmeen. Avoluhdat ovat vähäpensaisia ja -puustoisia, toisinaan jopa nevamaisia yhdyskuntia. Pensaikkoluhdat ovat pajujen, paatsaman tai joskus jopa koivun hallitsemia, pienipiirteisemmin vaihtelevia yhteisöjä. Metsäluhdat ovat, no, metsäluhtia.

Avoluhtiin on luettu muun muassa korte-, sara- ja ruokoluhdat. Näitä yhdistää laajalti tiettyjen harvojen lajien dominoima rakenne, pohjakerroksen suuri vaihtelevuus ja suhteellisen kostea tai jopa kulkukelvoton, usein ohut turvepinta. Korte- ja ruokokasvustot kasvat usein jo vedessä ja liukuma varsinaiseen turvemaahan on vähittäinen. Saraluhtia esiintyy tyypillisesti kuivemmilla alueilla, mutta myös esimerkiksi jouhi- ja luhtasara voivat muodostaa vedestä kuivalle maalle kulkevan jatkumon päälajiston. Saraluhdat korvautuvat etelässä ruoholuhdilla, ja Pohjois-Karjalassa esimerkiksi luhtakastikka ja luhtasara voivat vuorotella samalla luhdalla valtalajeina.

Edustava runsasravinteinen luhta. Taustalla näkyy järven rantaa seuraileva järviruokovyöhyke, jonka sisäpuolelle on syntynyt sara-ruoholuhtaa. Myös pajuluhtaa on paikoin. Etualalla hallitsevina lajeina ovat luhtasara, luhtakastikka ja siniheinä. Harmaansinertävät suuret versot kuuluvat leveäosmankäämille. Tämä luhta saa ravinteisia valumavesiä myös kuvaussuunasta kuvattuna, joten kuivimmat kohdat ovat poikkeuksellisesti melko keskellä luhtaa. Tähänkin luhtayhdistymään kuului myös lettoisuutta.

Avoluhdalla voi joko kävellä ongelmitta, väistellä kuoppia tai upota saman tien paksun turvepatjan alle ja kuolla. Tai mitä tahansa siitä välistä.

Pensaikkoluhdat ovat sitten niitä luhtia, joilla pensaat, erityisesti pajut, ovat hallitseva elementti. Kenttä- ja pohjakerros ovat usein aukkoisia. Lapissa ne korvaa korkeamman vedenkorkeuden vaihtelun muovaama pajuviitaluhta (jonka tyyppisiä yhteisöjä muuten on yleisesti myös keväällä tulvivien pienten jokien varrella ainakin Pohjois-Karjalassa). Suomyrttiluhdilla hallitseva pensas on suomyrtti (Myrica gale), ja tyyppiä näkee lähinnä rannikoilla ja hyvin harvinaisena Järvi-Suomessa.

Metsäluhdat ovat tulvanalaisia metsiä, joissa luhtalajisto hallitsee. Vaihettuma niiden välillä on vähittäinen ja perustuu pitkälti valtapuuhun, paitsi silloin, kun ei. Kenttäkerroksissa on korpisuuden ja lehtomaisuuden lisäksi paljon luhtaindikaattoreita, ja metsäluhdilla onkin välittävä luonne. Sisämaassa tyypit on luokiteltu koivu- ja tervaleppäluhtiin, ja Perämeren rannikolla esiintyy myös harmaaleppäluhta. Toki tulee muistaa, että esimerkiksi koivuluhdan valtapuu voi olla harmaaleppä, ja koivuja kasvaa säännöllisesti rantaluhtien nevamaisilla alueilla, jolloin kyseessä onkin... öö, tyypillä ei taida olla nimeä, ja yhdistelmätyypin kaltainen se onkin.
Tervaleppäluhtia ja -lehtoja näkee esimerkiksi pääkaupunkiseudun ja rannikkokaupunkien luontokohteiden ympäristössä, samoin kuin koivuluhtiakin.


1.3 Luhtaisuudesta noin yleensä
Luhtaisuus on ekologinen vaihtelusuunta, jota esiintyy hyvinkin monenlaisissa elinympäristöissä. Luhtaisuus onkin myös yksi lisämääre soiden tyypittelyssä. Samoin on toki esimerkiksi rahkaisuus, korpisuus, lettoisuus (esimerkiksi on täysin mahdollista kuvata rahkoittunut luhtainen korpilettoräme), mutta luhtaisuutta esiintyy hyvin useassa eri tyypissä määräävänä tekijänä, ja tämän takia luhdat tai luhtaisuus ovat yhdistelmätyypeissä hyvin näkyvä tekijä. Luhdat yhdistyvätkin täysin lähes kaikkiin päätyyppeihin.

Omalaatuinen keskiravinteinen luhtavaihettumayhteisö, jossa fuusioidaan pajuluhtien, avoimien luhtanevojen ja sararämeiden piirteitä. Etualalla pohjanpajua (Salix lapponum). Tähän luhtasysteemiin liittyi myös luhtalettoja.

Laajoilla järven- ja jokivarsien luhdilla näyttää jo maastossa siltä, että ravinteisten pintavesien mukanaan tuomat ravinteet ja veden fyysinen vaikutus ovat merkittäviä tekijöitä luhtatyyppien muodostumisessa. Tällaisia selkeitä paikkoja ovat esimerkiksi mesoeutrofisten lintujärvien rehevät järviruokovaltaiset luhdat, jokivarsien heinä-, paju- ja saravaltaiset pajuluhdat ja karujen järvien laajat saraluhdat. Aina limnogeenisyys ei kuitenkaan ilmene minkäänlaisena selkeänä mesotrofiana, varsinkaan pienten järvien ja lampien rannoilla, vaan ainoastaan rakenteet muuttuvat liukuvasti. Trofiatasot pysyvät aika samanlaisina korteluhdista avoluhtien kautta luhtanevoihin liukuvissa vaihettumissa. Yhdellä luhdalla jouhisara oli hallitseva laji nevalta reunaluisun rämeelle, luhtanevalle ja aina veteen asti, ja muu lajisto on samaa oligoindifferentiä peruskuraa kauttaaltansa. Tällaisissa tapauksissa luhdan ja neva ero on häilyvä, ja usein dystrofisten järvien luhtamainen reunakasvillisuus luetaankin nevakasvillisuudeksi. Se onkin ehkä järkevintä.


Luhtaisuuteen törmää myös muissa paikoissa kuin rannoilla, ja välillä pintavesien vaikutus voi tuntua hieman kaukaa haetulta Monissa korpipainanteissa voi havaita hyvin selkeätä luhtaisuutta. Luhtaisia korpia on runsaasti pienvesien varsilla, ja niiden saadessa nevamaisia piirteitä ollaankin yhdistelmätyypin luhtanevakorpi kieppeillä. Luhtanevakorpia ja juolasarakorpia tavataan yleisesti myös isompien suoalueiden reunoilla, jolloin luhtaisuus lienee peräisin keväisistä, ravinteikkaista sulamisvesistä. Rehevien ruoho- ja lehtokorpien ja rantaviivan vaihettumavyöhykkeestä löytää silloin tällöin metsäluhtia, joissa yhdistyvät saniaiskorpien, lehtimetsien ja luhtien piirteet, ja joita pidetään omana päätyyppinään. Ehkä olisi siis järkevintä puhua pintavalunnan tai pintavesien säännöllisestä vaikutuksesta - mutta tällöinhän monet korvetkin olisivat luhtia? Joka tapauksessa säännöllinen minerotrofia ja korkea vedenpinnan taso tai vaihtelu taitavat olla ainakin klassisilla luhdilla melko määräävänä tekijänä.

Majavaluhtaa. Majava on yksi taigavyöhykkeen merkittävimmistä ekosysteemejä muokaavista lajeista (ihmisen, kekomuurahaisten ja hirven ohella) ja on maailmanlaajuisestikin merkittävä otus. Jokivarren avoluhdat ja koivuvaltaiset luhtanevat voivat muuttua omituisiksi, kun majava sekä vähentää puiden varjostuksen määrää, tekee polkujaan ja ennen kaikkea muuttelee vedenpinnan korkeutta. Tällöin pioneerit ja kestävät lajit yleistyvät vakautta suosivien lajien kustannuksella. Etualalla näkyy runsaasti ranta-alpia. Kenttäkerroksen valtalajeina tällä kohdalla ovat siniheinä, suursarat ja pienet, nuoret pajut. Aukkoisesa pohjakerroksessa kasvaa keräpäärahkasammalta (Sphagnum subsecundum). Vesikasvillisuuden ja luhtakasvillisuuden vähittäinen vaihettumisluonne näkyy joenuomassa hyvin.

Luhtaisuutta on havaittavissa myös kausikosteikoissa, jotka - kuten hyvin muistamme - ovat esimerkiksi Lutussa yksi päätyyppi. Varsinkin kumpu- ja päätemoreenialueilla esiintyy hyvin säännöllisesti pienialainen ja selkeä, vähäturpeinen kausikostea suotyyppi, jolla ei ole virallista nimeä. Itä-Suomessa niitä on kutsuttu joskus nimellä lössä, joten käytetään paremman puutteessa sitä. Nämä lössäsuot ovat usien pieniä, kesällä järjestään kuivuvia soita, joiden hyvin vähälajisia kasviyhteisöjä hallitsevat usein selkeästi korpiset ja luhtaiset lajit. Keskiosat voivat olla esimerkiksi luhtaista juolasarakorpea tai monotonista luhtasaraikkoa, ja kurjenjalkaa ja korpipaatsamaa tavataan säännöllisesti. Tyyppi ilmeisesti rakentuu minerotrofisten valumavesien, hitaasti läpäisevän kivennäismaakerroksen ja suuren vedenpinnan vuodenaikaisvaihtelun yhdistelmänä, ja niissä on piirteitä sekä luhdista että kausikosteikoista. Ovatko nämä sitten luhtia, kausikosteikoita vai yhdistelmätyyppejä, ja miten niitä pitäisi rajata?

Luhtaa. korpea, rämettä, rämeistä luhtanevakorpea..? Runsaasti luhtaisuuden indikaattoreita (esim. luhtavilla) ja rakennepiirteitä koivuvaltaisessa ja rakenteeltaan kuitenkin valtaosin korpimaisessa vaihettumassa. Lisäksi rakenteessa piirteitä hyvin voimakkaasta kausittaisesta vedenpinnan korkeuden vaihtelusta. 

Luhta on siis paitsi päätyyppi, myös ekologinen vaihtelusuunta, joka voi esiintyä lähes minkä tahansa kaltaisen suon rakenteeseen vaikuttavana tekijänä ja lisämääreenä. Se vain täytyy kyetä tunnistamaan, useimmiten tiettyjen selkeiden ja yleisten indikaattorien, kuten kurjenjalan, näkyvyytenä.

Se luhdista ainakin toistaiseksi.

2. Lähteet
Lähteet ovat paikkoja, joissa maan pinnalle purkautuu pohja- tai orsivettä. Näitä syntyy silloin, kun jossain kohdassa pohjaveden pinta leikkaa maanpinnan tason, kuten esimerkiksi laajojen harjualueiden yhteydessä tai kun läpäisevän pintakerroksen alla on heikosti läpäisevä kerros.

Lähteiköissä on hämärää. Tässä meso-eutrofinen lähdepinta, jossa kasvaa mm. otasammal. Tällaisissa lähteiköissä liikkumisessa tulee olla varovainen, sillä niihin saattaa humpsahtaa reittä myöten tuosta vain. Huurresammalet puuttuvat, muuten lettolajistoa esiintyy runsaasti.

Lähteisyys näkyy kasviyhteisössä hyvin nopeasti tiettyjen lajien, erityisesti kiiltolehväsammalen (Pseudobryum cinclidioides), kilpisammalten (Rhizomnium spp) ja purolähdesammalen (Philonotis fontana) suurena peittävyytenä ja rehevämmillä lähteillä ruohojen monimuotoisuudella. Useimmiten lähteiden ympärillä on monimuotoista, korpista tai rimpi/välipintalettoista kasvillisuutta, mutta toisinaan pohjavesikin voi olla kovin karua, ja lähteen erottaa lähinnä valumavesien kylmyydestä. Keltanupikka (Mitrula paludosa) -niminen kotelosieni muuten vaikuttaisi useimmiten kasvavan pohjavesivaikutteisten pienvesien partailla tai niissä. Lähdevedet ovat useimmiten kylmiä, niillä on korkea sähkönjohtokyky ja usein neutraalin oloinen pH. Lähdevaikutus heikkenee aika nopeasti alavirtaan siirryttäessä, kun lähiympäristön huuhtoumat alkavat vaikuttaa vesikemiaan.

Lähteiköt ja lähdeympäristöt on luokiteltu Eurolan opissa yhdeksi pääsuotyypikseen, sillä niiden ympäristössä esiintyy usein tietynlaisia turpeisia ja vettyneitä elinympäristöjä. Lutu puolestaa luokittelee lähteikköluontotyypit valtaosin omiksi pienvesikseen, mutta toteaa, että lähteiköitä ympäröivät kasvillisuustyypit ovat usein selkeitä, rajautuneita ja menevät soiden määritelmien piikkiin.

Lähteikköluontotyyppien rakenne vaihtelee melko vähän. Lähde voi purkautua suoraan purona, jolloin kyseessä on purolähde eli reokreeni, tai jäädä allikoksi, limnokreeniksi, jossa lähdevesi muodostaa hienon altaan. Hetteikkölähteillä eli helokreeneillä pohjavesi purkautuu laajalla alueella ja muodostaa hetteikköisiä, vajottavia ja usein vaikeasti liikuttavia komplekseja. Tämän lisäksi usein voi havaita tihkupintaisuutta, jossa pohjavettä tursuaa maasta, mutta aika vähän. Useimmiten lähes kaikkia soiden lähteitä ympäröivät monenlaiset suot, mutta metsälähteet voivat olla selkeästi rajautuneita allikkolähteitä.

2.1 Lähteiden luontotyypeistä
Luontotyyppien kasviyhteisöt on lähteiköillä jaettu klassisesti ja helposti kahteen: eutrofiset huurresammallähteiköt ja kaikki muut. Huurresammallähteikköjä leimaa erityisessti huurresammalten (suvut Cratoneuron ja Palustriella) runsaus, monimuotoinen putkilokasvilajisto ja se, että ne ovat Kainuusta etelään hyvin uhanalaisia. Yhtään en ole vielä löytänyt varmasti. Jos huurresammalia, muita spesifejä indikaattorisammalia tai lähteillä rarisia putkilokasveja, kuten yökönlehtiä, ei oikein löydy, arvioidaan vain, onko lähde millä trofiatasolla (meso, meso-eu, jopa oligo-meso). Mulla on vain pari kuvaa huurresammallähteiköistä eikä mitään niistä juuri saatavilla - jos joku nimeltämainitsematon Oulangan kävijä sattuisi istumaan hyvien kuvien päällä, niin kelpaisi tähän!


Lähteet yhdistyvät muihin luontotyyppeihin, ja useimmiten soilla lähteiden ympäristössä esiintyy ainakin mesotrofiaa ja useimmiten myös lettoisuutta. Lähdevaikutus voi näkyä suolla pitkän matkan päähän, ja joskus ilmakuvista voi nähdä poikkeavia värimaailmoja, jotka selittyvät maastossa lähteisyydellä.

Lähteestä purkautuva ravinnerikas vesi on vaikuttanut siihen, että tässä harjunliepeellä on aika hieno ja edustava lettoräme. Lajistossa mm. mähkä, karhunruoho, kultasammal ja rassisammal. Lisäksi välipintalähdelettoa. Lähteestä itsessään on kuva tuossa ylempänä.

Lähteestä lähtevä pieni lähdepuro kulkee turpeen pinnalla. Tähän kohtaan on muodostunut välipinta- ja rimpilettoa, lettorämeitä ei ole.

Lähteisyys on vaihtelusuuntana erityisen yleinen harjunreunuksien korvissa ja rämeillä, moreenialueilla, Pohjois-Suomessa sekä Etelä-Suomen savipatjojen päällä. Vaikkei näistä usein selkeää lähdettä löydykään, voi pohjavesien lähdevaikutus tai tihkupintaisuus muokata ympäristöä lähteiseen suuntaan. Usein lehto- ja ruohokorpien lisämääreisiin kirjoitetaankin "lähdevaikutusta" tai "tihkupintaa", joka ilmenee lähinnä tiettyjen lehtisammalten osuuden nousuna ja Philonotiksen puskemisena välipinnoille. Toisinaan on vaikea tulkita, onko kyseessä pohja- vai orsivesi. Kasviyhteisöjen kannalta tämä erottelu on ehkä keinotekoinen, sillä selkeillä orsivesien purkautumispaikoilla yhteisöt ovat lähdeympäristöjen kaltaisia lajistoltaan ja rakenteeltaan.

Lähteitä kannattaa aina etsiä ja ne tulee aina rajata tarkoin. Ne ovat tärkeä ja suojeltu luontotyyppi, joilla on usein kulttuurihistoriallistakin arvoa, ja niissä esiintyy sangoin joukoin uharilajeja. Lähteiden ympäristöt on jätetty useimmiten hakkaamatta, joten niissä esiintyy usein myös vanhan metsän lajistoa. Lähdevaikutus rikastuttaa koko ympäristöään.


SEURAAVASSA OSASSA:
Kirjoitetaan yhdistelmätyyppi, lausutaan "emmää tiiä, se oli jotain ihme välimuotoa".

Epämääräisen suo-opin perusteet II: Kolme kohdetta kerralla, kaikki on aivan...

Edellisessä osassa horistiin sekavasti suotyypeistä ja suoyhdistymistä. Toivon mukaan lukijalle jäi jotain päähän, sillä jatkamme nyt matkaa rakennepiirteiden kummassa maailmassa ja tarkastelemme soittemme päätyyppejä.

Totta puhuen aiheen päättäminen tälle kakkososalle oli vaikeaa, sillä nyt ollaan pääsemässä sellaiseen soppaan ettei sitä saa tolkutettua yhtään kenellekään alle parissa tunnissa ja koko homma muuttuu keskinäisten interaktioiden mössöksi. Syytän siitä sekä olemattomia pedagogisia taitoja(ni) että käsitehärdelliä. Voisin käsitellä trofiatasoja ja ravinteisuutta, tai sitten voisin käsitellä päätyyppejä. Ongelmana on se, että holistisessa suohörhöilyssä kaikki käsitteet liittyvät toisiinsa. Maastossa on ainakin helpompaa, jos ensin tajuaa jotain päätyypeistä ja vasta sitten jotain trofiasta, luhtaisuudesta ja muista tekijöistä jotka oikeasti muovaavat päätyyppien ja suotyyppien rakennetta.

Mutta: tässäkin kirjoituksessa esiintyvät eri trofiamääreet niin monasti, että ne pitänee kertoa heti kättelyssä. Jos tajuat jotain trofioista, skippaa tää seuraava kappale.
  

INFOPÖMPELI

VAIHTELUSUUNTA 1: OMBRO-MINEROTROFIA

A. Ombrotrofinen: Saa ravinteet sadevedestä. Erittäin vähäravinteinen. Keidassoille leimallista. 

B. Minerotrofinen: Saa ainakin jotain ravinteita pinta- tai pohjavesien kautta. Tyypillistä letoille, luhdille, aapasoille, korville, keidassoiden reunoille, kausikosteikoille jne. sekä monille nevoille. Ei tarkoita välttämättä mitään rikkaampaa kasvimaailmaa tai hyviä fiboja. PH ombrotrofisia soita korkeampi. Omia indikaattorilajejaan.

VAIHTELUSUUNTA 2: Trofiataso

1. Oligotrofinen. Vähäravinteinen. Esim. huuhtoutuneilta, karuilta kangasmailta pintavaluntana tulevat vedet voivat olla minerotrofisia mutta oligotrofisia. Yleistä. Alhainen pH-arvo.

2. Mesotrofinen. Keskiravinteinen. Lajistoon ilmestyy ravinteiden suhteen vaateliaampia lajeja. Suht harvinaista. Esimerkiksi monet luhdat ja suuri osa korvista ovat mesotrofisia.

3. Eutrofinen. Runsasravinteinen - veden johtokyky ja sen pH-luku ovat korkeita, vesi on ravinnepitoisempaa. Useimmiten vedessä on ainakin jonkin verran liuennutta kalkkia. Eutrofiset suot ovat usein, mutteivät aina, lettoja.

No niin, nyt osaat nämä. Näitä termejä nimittäin tulee eteen kohta.

Niin ja vielä tulevasta sanastosta: yhdistelmätyyppi on suotyyppi, jossa on piirteitä useammasta kuin yhdestä päätyypistä: esimerkiksi korpirämeessä on korven ja rämeen piirteitä, monet letot ovat yhdistelmätyyppejä jne. Niitä on sitten paljon. Ja ne ovat sekavia. Ja niitä voi luoda itse loputtomasti. Mutta se siitä!

Kerrotaan siis rämeistä, nevoista ja korvista ja annetaan pohjaa seuraaville päätyyppikirjoituksille. Toivon mukaan käsitys siitä, mitä rämeet, korvet ja nevat oikeastaan ovat auttaa siinä vaiheessa, kun päätä ruvetaan hämmentämään erilaisilla trofiatasoltaan poikkeavilla yhdistelmätyypeillä, luhdilla ja letoilla.

Asiaan.

Tupasvillarämettä. Mäntyä, rahkasammalia ja valtalajina tupasvilla (Eriophorum vaginatum). Vertaa alempana olevaan isovarpurämeeseen

Ensimmäisessä osassa kerroin hieman suoyhdistymistä ja sivusin pikaisesti suotyypin käsitettä. Kuten lukija muistaa, käytin suotyypin määritteenä kasviyhteisöä. Tarkemmin sanottuna suotyypit voidaan luokitella rakennepiirteittensä perusteella useampaan eri päätyyppiin, jotka ovat tyypillisimmillään - mutteivät aina! - määritettävissä maastossa. Päätyyppien klassisessa luokittelussa näkyykin, että ne on tehty hieman post hoc: selkeän näköisille päätyypeille on keksitty omat määritteensä sen perusteella, miten ne on luokittelija erottanut, ja luokitteluperusteet eivät ole keskenään rinnasteisia. Yhtä kriteeriä ei siis voi soveltaa niin, että sen avulla määrittäisi kaikki suotyypit, vaan tyypittelytyökalupakki on tässä suhteessa hyvinkin spesifi.

Soilla on eurolalaisessa koulukunnassa yhteensä kuutta eri päätyyppiä: Korvet, rämeet, nevat, letot, lähteiköt ja luhdat. Näistä korvet, rämeet ja nevat ovat ehkä klassisimpia päätyyppejä ja niistä on hyvä aloittaa. Lähes aina samalta suoalueelta löytää useita päätyyppejä - poikkeuksia ovat korpi- ja rämepainaumat, jotka voivat olla käytännössä vain yhtä tai kahta suotyyppiä.
Modernimmassa Lutussa (Suomen luontotyyppien uhanalaisuus) päätyyppejä on seitsemän: korvet, neva- ja lettokorvet, rämeet, neva- ja lettorämeet, nevat, letot ja luhdat. Lähteiköt ovat oikeastaan vähän huonosti mihinkään suotyyppiin istuva lisämääre, joten sinällään kannatan enemmän Lutun näkemystä, jossa lähteet ovat pienvesiä, eivät mitään soita - lähteiden ympärille muodostuu lähdesoita, mutta niinhän sitä harjujen liepeille muodostuu harjusoita, eivätkä harjut silti ole mitään soita, vaan harjuja. Nih.

Lähteiköt ja luhdat ovat hieman eri tavalla toimivia, ja lettoisuus perustuu runsasravinteisuuteen, ei niinkään topologiaan tai hydrodynamiikkaan. Niinpä nyt käsitellään rämeitä, korpia ja nevoja, koska niistäkin saa monta sivua tekstiä jos niin haluaa.

1. Rämeet
Rämeet ovat useimmiten mäntyvaltaisia soita (vaikka myös kuusi voi olla valtapuu ja koivua on yleisesti sekapuuna), joita leimaa mätäspintaisuus*, rahkasammalten runsaus ja stydien varpu- ja kangasmaan kasvien suhteellinen runsaus. Rämeillä on usein paksultikin turvetta. Suuremmat ja klassiset rämeet ovat keskustavaikutteisia, eli suon turpeen ja veden kemiaa määrittelee itse turve ja ympäristöstä, kuten kivennäismaalta, ei juuri saada lisäravinteita - valtaosin lisäravinteet tulevat sadevedestä tai jostain kuolleesta hirvestä. Ne osat, jotka saavat vesiä ulkopuolelta, ovat usein vähäravinteisia (oligotrofisia). Monet keitaiden keskiosat ja pienet suot ovat sadeveden varassa eläviä (ombrotrofisia). Joiltain rämeiltä, kuten esimerkiksi rahkarämeiltä, voi puusto puuttua lähes kokonaan.

Vanhaa ja luonnontilaista isovarpurämettä. Suopursu ja vaivero hallitsevat kenttäkerrosta. Suomuurainta, koivua ja tupasvillaa näkyy siellä täällä. Puusto on harvaa ja tällä suolla aika jämerää. Tällä kyseisellä pienellä keidassuolla keskiosat olivat hyväkasvuista puustoista rämettä, ja ajatus viekin jo lähelle metsäkeidasta, joka on uhanalainen luontotyyppi. Vertaa ylempänä olevaan tupasvillarämeeseen - huomannet samankaltaisuuden.

Rämeiltä ei oikein voi välttyä, mikäli Suomen pusikoissa yhtään samoaapi. Pienet kangasmaan kosteammat, vettä pidättävät kohdat voivat nopeasti muuttua rämeiksi (ja usein nimenomaan kangasrämeeksi, kangasmetsän ja rämeen välimuodoksi), erityisesti kallioisilla tai kuivemmilla mailla. Lintuharrastajatoverit näkevät pieniä mäntykankaiden kangasrämesoistumia esimerkiksi kävellessään Porkkalan kärkeen. Aapasoita ympäröivät usein rämealueet ja keidassoilla keskiosat voivat olla esimerkiksi metsäistä isovarpurämettä (metsäkeidas-luontotyyppi), tupasvillarämettä tai jopa lähes täysin puutonta, ruskorahkasammalmättäiden hallitsemaa rahkarämettä.

Rämeiden määrittäminen rämeiksi on useimmiten suhteellisen yksioikoista. Usein jo männyn runsaus vie ajatukset rämeisiin, ja mätäspinnan ja varpujen yhdessäolo tuo lisävarmuutta ruotoon. Lajisto on usein valtaosin melko indifferenttiä. Rämeiden värimaailmaa hallitsevat ruskean, punaisen ja vaaleanvihreän eri sävyt. Innovoiva huippuosaaja tunnistaa jopa lähes  puuttoman tupasvillarämeen rämeeksi, vaikka sillä välipintaisuus** onkin hallitsevampaa. 

1.2 Rämetyypeistä
Rämeillä on hallittavissa oleva määrä tyyppejä. Ehkä näkyvimpiä ovat kangasrämeet, isovarpurämeet ja tupasvillarämeet. Isovarpurämeitä leimaa Etelä-Suomessa suopursun runsaus, muita suuria varpuja ovat esimerkiksi juolukka ja kanerva. Tupasvillarämeet ovat kosteampia ja tasaisempia, varpu- ja pensaskerros on aukkoisempi, ja kenttäkerroksen valtalajina on tupasvilla. Usein marssiessa metsästä kohti keidassuon keskiosia törmää aluksi korpiseen laiteeseen, joka esiintyy mosaaiikkimaisesti kangasrämeiden kanssa. Tämän jälkeen tulee usein laajakin ja ikäväkulkuinen isovarpurämealue - se, jossa suopursulle herkkä saa keväällä ahdistusoireita -, ja suon keskiosia lähestyttäessä vastaan alkaa tulla tupasvilla- ja rahkarämeitä.

Etualalla vähäpuustoista rahkarämettä. Mätäspintaa hallitsee ruskea ruskorahkasammal (Sphagnum fuscum). Kuvassa on myös paikoin välipintanevaa, joka erottuu vaaleanruskeina painaumina. Mättäisyys ja ruskorahkasammalen runsaus kertovat tämän olevan Eurolan oppien mukaan nimenomaan rahkarämettä ja nevoille tyypillinen väli/rimpipintaisuus puuttuu. Metsätaloudessa tätä kuitenkin voitaisiin kutsua nevaksi, koska puita ei juurikaan ole. Turvetta on varmaan metritolkulla.

Kuvan keskiosissa näkökulma laajenee yhdestä suotyypistä useampien muodostamaan laajempaan yhdistymään. Keskellä näkyy monille avosoille tyypillisiä mätäslinjojen (keidassoilla kermien), ja nevapintojen (keidassoilla kuljujen), muodostamia veden virtaussuuntaan nähden poikittaisia rakenteita. Saman rakenteen näkee pienoiskoossa, kun kovan vesisateen aikana katsoo keltaisen sydvestin hupun alta metsätietä virtaavaa sadevesipuroa tai hyppii kadunposkessa virtaavassa hulevesivuossa. Koivunsiemenet kertyvät samalla tavalla riveiksi.

Hauska ja yllättävän vähälukuinen rämetyyppi on kauniin kellanvihreän värimaailman tarjoava pallosararäme, jossa kenttäkerroksen valtalajina on - no, pallosara. Harvinaisemmista rämetyypeistä mainittakoon Pohjois-Suomen pounikko. Joitain rämetyyppejä leimaa kalvakkarahkasammalen (Sphagrnum papillosum) hallitsevuus pohjakerroksessa. Jälleen kerran mielikuvitus on lentänyt Tauvon tyylillä ja näitä rämeitä kutsutaan kotoisasti kalvakkarämeiksi. Erilaisia yhdistelmätyyppejä on ziljoona, joista yhdestä, mesotrofisesta sararämeestä, tulee aikanaan oma kirjoituksensa.

2. Nevat
Nevat ovat avoimia, väli- ja rimpipintaisuuden*** hallitsemia soita, joilla puustoa on vähän tai ei laisinkaan ja joissa voi hulahtaa reisiä tai kaulaa myöten suohon, mikäli ei hallitse suokävelyn alkeita. Nevat voivat olla myös hyvin pieniä, kuten kuljunevat, jolloin ne esiintyvät suoyhdistymien ja yhdistelmätyyppien osana (esimerkiksi rimpinevarämeellä on ____ ja ___, täytä itse). Metsätaloudessa neva on puuton suo, joka ei ole letto. Muistetaan toki, että esimerkiksi kasvitieteessä lettonevat on kuitenkin yleinen ja tunnettu ilmiö, mites tää konsensus?

Suureen harjupainaumaan syntynyttä ombro-oligotrofista lyhytkorsinevaa. Tasaista ja melko märkää. Rahkamättäillä kasvaa mäntyjä, mutta niin vähän, ettei tästä nevarämettä saa.

Nevat määrittyvät hyvin pitkälti märkyyden ja suhteellisen tasaisuuden perusteella. Lajisto voi olla mitä tahansa täysin ombrotrofisesta kuljunevalajistosta, kuten leväköstä (Scheuchzeria palustris), aina rikkaaseen lettolajistoon, kuten esimerkiksi lettolierosammaleen (Scorpidium scorpioides) ja matosammaleen (Scorpidium/Calliergon/Pseudocalliergon trifarium, riippuen sen hetkisestä taksonomisesta kaaoksesta). Nevoja voi olla rinteillä, korvissa, lähteiköillä ja avosoilla. Ne ovat erityisen hallitsevia aapasoiden märissä keskiosissa ja viettokeitaiden alaosissa. Nevoilla kasvaa usein sarakasveja, kuten rahkasaraa, mutasaraa, jouhisaraa ja pullosaraa. Saranevoille ne antavat helposti tunnistettavan yleisilmeen ja värimaailman. Minerotrofiset nevat ovat usein hyvinkin vaaleita, esim. pullosaran lehtien värin takia.

2.1 Nevatyypeistä
Nevatyyppejä on suuri määrä: Eurola tunnistaa noin 30 tyyppiä, joista osa on hyvin selkeästi rajautuneita ja osa, kuten luhtanevat, puolestaan dumppiluokkia. Nevoja on jos jonkinlaisia ombrotrofisista kuljunevoista ja oligotrofisista lyhytkorsinevoista✝ aina hyvinkin hienoihin rimpilettoihin. Kulju- ja rimpinevoja voi kohdata jopa keidasrämeiden keskiosissa. Monien aapasoiden ja viettokeitaiden märimmissä osissa on usein laajoja neva-alueita. Ravinteisten soiden rimpinevat käydään aina läpi todella tarkalla kammalla.

Mesotrofista rimpinevaa. Paikalla kasvoi muun muassa puna- ja kaitakämmekkää. Rimpinevoilla, erityisesti meso-eutrofisilla, törmää usein aivan avoimiin vesipintoihin.

Nevat eivät toki ole samankaltaisia, vaan kasvillisuus voi erota voimakkaasti eri tyyppien välillä. Sinällään nevojen luokittelu on suhteellisen leppoisaa hommaa, sillä kasvilajistosta saa nopeasti kiinni ja jotenkin ne myös piristävät. Ongelmana on tosin se, että nevalla voi saada saappaansa täyteen vettä, mikäli ei ole treenannut suokävelyä. Nevat ovat kuitenkin mielestäni aika selkeä tyyppi ja niiden yhdistelmätyypitkin ovat jotenkin rämeiden ja korpien yhdistelmätyyppejä armollisempia. Lituskaista ja märkää.

Myös luhtaisilla rannoilla ja jokivarsilla voi olla suuria nevakokonaisuuksia, joilla voi esiintyä myös esimerkiksi kurjenjalkaa, karpaloa ja järviruokoa. Saranevojen dumppiluokkia voi löytää niin järvenpoukamista, korpipainaumista, luhtaniityiltä kuin suurten avosoiden keskiosista. Dumppiluokkia nämä ovat siksi, että ne ovat vähän minkälaisia sattuu, kunhan saraisuutta on tarpeeksi. Samoin luhtanevat ovat yksi iso sotku, sillä hyvinkin erilaiset ja kasviyhteisöltään poikkeavat suotyypit voidaan läjittää luhtanevaksi nimenomaan luhtaisuuden takia.

Luhtaista saranevaa järvenrantasoilla. Nämä tyypit yhdistelevät kokeellisella ja progressiivisella klangilla sekä luhtanevojen että saranevojen staileja, ja nakkaavat päälle mausteeksi vähän räme- ja korpimausteita. Voilá!

3. Korvet
Korvet ovat useimmiten ravinteisia (meso- tai meso-eutrofisia), kuusi- tai sekametsävaltaisia kivennäismaan ja turvemaan rajamailla epätietoisesti häilyviä puustoisia suotyyppejä, joita yhdistävät seuraavat asiat:
1. Kuusi on usein - muttei aina - valtapuu, korvet ovat metsäisiä;
2. Mättäisyys on usein hyvin selvästi kehittynyttä ja mättäiden välissä voi olla jo turpeettomia rimpipintoja, kuoppia ja välipintoja. Puut kasvavat usein selvästi mättäillä. Tosin osa kangaskorvista ja esimerkiksi muurainkorvet voivat olla hyvinkin tasaisia pohjaltaan. Ruohoja tavataan yleisesti ja runsaasti.
3. Helvetisti hyttysiä, joskus hyviä muurainpaikkoja.
4. Korvilla on ihan oma värimaailmansa, jossa yhdistyvät kuusen ja korpikarhunsammalen tummanvihreys, korpirahkasammalen kaunis vaaleus ja lehtipuiden tuottama valon ja varjon leikki.

Korvet ovat siinä suhteessa hankalia, että ne muodostavat täysin suoran vaihettuman kangasmetsistä ja lehdoista rämeisiin, ja niissä esiintyy lähes aina myös muita ekologisia vaikutussuuntia, kuten luhtaisuutta, nevaisuutta ja lähteisyyttä, joten metsätuntemus on aika tarpeellista. Turvekerroksessakin on huikeata vaihtelua. Karuimmat korvet, kuten muurain- ja puolukkakorvet, voivat olla hyvin vähälajisia, rahkasammalvoittoisia, monotonisia ja metsävarpujen hallitsemia, kun taas rehevissä ja usein lähteisissä ruoho- ja lehtokorvissa lajisto voi olla hienon lehdon kaltaista, pohjakerros on todella pienipiirteisesti muunteleva, sammalissa vallalla ovat lehtosammalet ja hiirenportaat voivat kohota silmän korkeudelle. Kosteimpien lehtojen ja lehtokorpien ero on usein akateeminen. Erityisesti meikäläinen inhoaa ruoho- ja lehtokorpien sekä kangasmaiden muodostamia liukumia, sillä varsinkin asemakaavakartoituksissa on melkoisesti väliä sillä, onko paikka laitettu ruohokorveksi, saniaislehtokorveksi, lehtokorveksi vai lähdelehtokorveksi - ja useimmiten kaikkien piirteitä löytyy melkein yhtä paljon. Myös yhdistelmätyyppejä löytää korpialueilta todella usein, joten korvet ovat kokonaisuudessaan päätä raavituttavia hyttyspusikoita.

Lähteistä ruoho-lehtokorpea, joka on ravinteista ja rehevää tyyppiä. Huomaa monimuotoinen pohja- ja kenttäkerros. Vaihettuu suoraan toisaalta lehtoon, toisaalta saraiseen lettorämeeseen.

Vaihettumien ja pienialaisuuden takia onkin tärkeää yrittää muistaa pinta-ala ja tarvittava tarkkuus. Esimerkiksi suuria metsäkortekorpia löytää todella harvoin, mutta aarin-parin MkK-pläntteihin törmää useinkin. Ovatko ne sitten niitä erittäin uhanalaisia luontotyyppejä vai vain sattumanvaraista vaihettumaa - ken tietää.

Tämän kangasmaisen metsäkortekorven pohjakerroksessa valtalajina oli korpikarhunsammal (Polytrichum commune), myös muurainta ja lehtipuita oli runsaasti, ja suossa olikin jo yhdistelmätyypin piirteitä.

Korpiin törmää useimmiten kumpuilevien maastojen varjoisissa notkoissa (varjoisia ne ovat siksi, että niissä on suuria korpikuusia, jotka ovat siellä, koska ne ovat varjoisia), suurten suoyhdistymien laiteilla ja alueilla, joissa on selkeätä pohjavesi- ja tihkupintavaikutusta. Aika moni on varmaan mustikkametsässä kömpinyt alaspäin ja jossain vaiheessa huomannut seinäsammalen korvautuneen korpirahkasammalella (S. girgensohnii), eli hää o toikkaroinu mustikkakorpeen. Usein korpilaiteet voivat olla hyvinkin märkiä, raate- ja/tai vehkavaltaisia ja nevamaisia osia sisältäviä härdellejä, ja rämeisiin vaihettuessaan syntyy yhdistelmätyyppi korpiräme, jossa on sekä rämeen että korven piirteitä.

3.1 Korpityypeistä
Korvet voidaan jakaa ravinteisiin ja vähäravinteisiin aitokorpiin (jos yhdistelmätyypit pidetään nyt lähestymiskiellon päässä). Vähäravinteiset korvet ovat usein hyvin lähellä metsämaata ja lajistossa esiintyy sekä räme- että metsälajistoa. Esimerkiksi karut puolukka- ja muurainkorvet ja hieman rehevämmät mustikka- ja metsäkortekorvet ovat usein selkeästi soita, vaikka kangasmetsäkasvit, kuten esimerkiksi metsälauha, mustikka ja metsäkastikka, voivat olla paikoin suhteellisen yleisiäkin tai jopa hallitsevia.  Ravinteiset korvet puolestaan liukuvat hienosti lehtomaisten kankaitten, lehtojen ja rämeiden välillä, ja niissä on usein tihkupintaa, noroja, luhtaisuutta ja jopa lähteitä.

Keväinen kuva. Osin ruohoista mustikkakangaskorpea. Näiden yhteydessä esiintyy säännöllisesti myös kangaskorpia. Tämä on syntynyt tyypillisesti moreenimaan notkelmaan. Kuvaussuuntaan eteenpäin jatkaessa vastaan tulee ensin korpirämeitä, sitten jo tupasvilla- ja isovarpurämeitä.

Rämeiden ja nevojen luokittelun ollessa suht helppoa ja melko ykstotista ja -oikoista hommaa - kunhan muistaa katsoa, onko kalvakkarahkasammalta pohjakerroksessa vaiko ei - on korpien kanssa usein vähän niin ja näin. Osittain tämä johtuu juuri siitä, että monimutkaisten ekologisten vuorovaikutusten takia korvet ovat hyvin heterogeeninen ja Suomiehistä ja -naisista piittaamaton ryhmä. Ainut tapa oppia korpia on käydä niitä aktiivisesti läpi mahdollisimman paljon, ja siltikin niiden kanssa on kerta toisensa jälkeen ongelmia.

* * *

Seuraavan kirjoituksen potentiaalisia aiheita on useita. Voimme jatkaa päätyypittelyn tarkastelua, käydä tarkemmin läpi trofiaa ja ekologisia vaihtelusuuntia (näiden kahden suuren aiheen ero alkaa olla luhtien ja lettojen kohdalla todella pieni, koska molempia määrittelevät tietyt ekologiset vaihtelusuunnat) tai vaikka tarkastella esimerkiksi lettoja ihan omana pikku lukunaan. Todennäköisesti käyn parilla letolla kuvaamassa ennen kuin kerron niistä enempi. Seuraava päivitys saapuu jokin ruma ja sateinen päivä. Kysymykset ja valitukset kommentteihin, voin jopa yrittää vastata väärin. Caveat emptor.




*Mätäspintaisuus: kuivemman mätäspinnan vallitsevuus pinta-alalla. Mättäät ovat kuivimpia pienkasvupaikkoja - kosteampia ovat märät rimmet ja niiden väliin jäävät mielikuvituksellisesti nimetyt välipinnat. Mättäät voivat vaihdella saramättäistä aina karhunsammalmättäisiin - kasvillisuus ei ole niinkään tärkeää, vaan nimenomaan havaittava sijainti selkeästi vesirajan keskiarvon yläpuolella. Klassisimpia mättäitä ovat ehkä rämemättäät, joilla rusko-, jokasuon- ja punarahkasammalmättäillä kasvaa muun muassa karpaloita, kanervaa, suopursua, tupasvillaa ja rahkasaraa. Korpimättäillä valtalajina voi olla esimerkiksi korpirahkasammal ja mustikka.

**Välipintaisuus: "Sinne ei mene reittä myöten, mutta ei siinä voi istuakaan." Eli märän ja avoimen rimpipinnan ja kuivan mätäspinnan väliin jäävä alue, joka on kumisaappailla talsiessa märkä ("vedenpinta 5-20cm suon pinnasta"). Kasvillisuudeltaan vaihtelevia, useimmiten lyhytkortisia kasveja ja sammalia suosivia.

***Rimpipintaisuus: Tämän pystyy viisaampi kurkiainen päättelemään. Tämmöisessä ei voi kävellä, mutta siinä voi kahlata, uida tai kokea hukkumiskuoleman. 

✝ Lyhytkortisuus: Kenttäkerrosta hallitsevat lyhytkasvuiset ruoho- ja sarakasvit, kuten pienet sarat Carex spp., tupasvilla, tupasluikka ym.