Suomessa lintuharrastuksen synonyymiksi on vakiintunut bongaus. Samaa sanaa voi käyttää muustakin - esimerkiksi nettiin voi kirjoittaa "bonganneensa harvinaisen kasvin", vaikka oikeasti olisi itse löytänyt yövilkan. Lintuharrastajalle bongaus tarkoittaa sitä, että matkustetaan katsomaan jotain tiettyä, spesifiä lintuyksilöä, jonka joku muu on löytänyt. En siis esimerkiksi bongannut hiiripöllöä Nurmeksen lähistöllä, mutta aavikkotaskun Helsingissä kylläkin. Sana lienee omittu lintuharrastuskieleen Stadin slangista, jossa bongattiin ainakin asiakkaita ja naisia, ja yleiskieleen se vakiintui 1990-luvulla lintuharrastuksen muuttuessa salonkikelpoisemmaksi. Oi voi.
Bongariliiton jäsenten yhteisenä keskustelukanavana toimii nykyaikaisen Facebookin lisäksi myös vanha kunnon sähköpostilista. Listalla käydään yleisesti ottaen pääosin seuraavanlaisia keskusteluja:
1. Ajo-ohjeet, kyydit ja retkiseurat - harva bongari ajelee yksin esimerkiksi Enontekiölle idänturturikyyhkyä katsomaan, vaan autoon etsitään toki kavereita.
2. Omituiset, päättömät ja tieteellisesti kyseenalaiset pohdinnat lajistatuksista ja alalajeista. Nämä heiluvat velton kumimaisesti joka suuntaan, ja näissä esiintyvät ihmistyypit voidaan tyypitellä jopa arkkisadun perushahmoiksi. Yksi kiihkoilee alalajeista, toinen ilmoittaa kovaännisesti ettei keskustelu kiinnosta häntä - eli siis on hänen mielestään jotenkin vääränlaista -, kolmas sekoilee lajikäsitteiden kanssa, neljäs vetoaa hyvään ja tunnettuun 1940-luvun taksonomiaan, kuudes piilottaa tietämättömyytensä kovaaäänisen, alentuvan, rehentelevän besserwisserismin alle jne. Kaiken tarkoituksena on saada nojatuolipinnoja korotamalla alalajeja lajiasemaan. Ilmiönä tämä on iänkaikkinen.
3. Valittaminen muista lintuharrastajista. Tämä kautta maailman tunnettu ja tunnustettu taiteenlaji tuottaa sopivaa dramatiikkaa muuten kovin yhtenäiseen ryhmään - oli se sitten ratsastuskoulu, baletti, Sveitsiläiskaarti, bongarit tai mikroperhosharrastajat. Mitään ihmeellistähän tässä ei ole, sillä harrastuspiirien sisällä välit voivat olla hyvinkin tulehtuneita, kun ihmisillä ei ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin jokin täysin arbiträäri harrastus. Samettipääkerttua ei kiinnosta, ovatko Joni ja Jouko keskenään riidoissa, rakastavaisia tai tietämättömiä toisensa olemassaolosta. Jos tundrakirvisestä saa varmiten pinnan ajamalla sen lentoon ja pois, niin eiköhän se ajeta lentoon ja pois, koska uutta tilaisuutta ei varmaankaan tule. Todellisessa pinnakilpailutilanteessa sosiopatiasta on hyötyä myös lintuharrastuksessa, onhan siitä hyötyä urheilussa tai yritysmaailmassakin. Jos harrastuskulttuuri on vielä ulkokultainen tai kilpailuhenkinen, voi toisten ihmisten kampittaminen olla jopa oman statuksen kannalta hyödyllistäkin. Tätä ei juuri kukaan sano ääneen, koska se olisi ikävää ja pakottaisi introspektioon, ja se se vasta ikävää onkin. Tätä ilmiötä muuten sivutaan Big Year -elokuvassa, jota suurin osa sen nähneistä lintuharrastajista kuvaa parhaaksi lintuharrastuksen sosiaalisen puolen kuvaukseksi mitä nähneet ovat he.
Vastapainoksi muista valittaminen verhoillaan keskusteluissa todella läpinäkyvästi näennäisen kohteliaisuuden ja teennäisen välittämisen hunnuin. Klassikkoesimerkki on valittaminen kuvaamisesta. Tyypillisesti kuvaillaan (pun intended) "kuvaajien laumaa", jossa "joukossa tunnettuja kuvaajia". Tämä joukko "syöksyilee" linnun perässä, "panikoi", "vouhottaa" ja käyttäytyy muutenkin vuohikatraan tavoin. Ja kuka vielä väittää kielen olevan arvoneutraali ilmaisuväline? Surkuhupaisinta on se, että usein kyllä todetaan paikalla olleen nimekkäitä kuvaajia, mutta näitä ei nimetä eikä valokuvia tilanteestakaan edes levitetä, ehkä jotain kunnianloukkaussyytettä peläten tai ajatellen, että ollaan kuitenkin "meidän" puolella. Kohteliaisuuteen on turha vedota tuossa tilanteessa: puhumalla vain nimekkäistä kuvaajista leimataan jokainen kuvaaja, mutta yksilön käyttäytymiseen ei uskalleta puuttua. Yleisölle jatkuva papattaminen "tunnetuista lintukuvaajista" ilman mitään yksilöivää dataa tai dokumenttia leimaa koko lintukuvauskulttuurin, ja tämä on jo tapahtunut. Vetäytyminen näennäisen kohteliaisuuden taakse onkin tällöin tosiasiassa vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan haitallisempaa kuin tyly nimien tai videoiden pamauttaminen esille, koska tällöin epäilyksen varjo langetetaan jokaisen kuvaajan päälle, syyttä*. Muiden vaikeneminen paikalla on myös implisiitti hyväksyntä lintu todellisesti häiritsevälle toiminnalle, mikä Bongariverkon keskusteluissa tuotiinkin esiin. Eräs rauhallinen kaveri totesi myös, että satojen ihmisten joukossa on aina joku, jonka mielestä mikä tahansa lähestyminen on tuomittavaa, jos se tapahtuu kamera kädessä. Tämän takia "ongelmakuvauksen" dokumentointi ja asiasta keskustelu paikan päällä olisi ehdottomasti tarpeen. (Mieleen juolahtaa väistämätön kysymys: onko näitä kuvaajista johtuvia ongelmia oikeasti lähes ollenkaan, koska yhteneväisyyksiä muuhunkin paranoidiin nettihörvellykseen löytyy? Petovihaajien viesteissä esiintyy aina se nimetön mies, joka salakuljettaa susia maaseudulle, maahanmuuttokriittisillä on kavereita joille tapahtuu, naapureita jotka tekevät tai tuttavia joita pelottaa, ja hulluimmilla vihreidenvihaajillakin projisoitu misantropia jää aina vaille sitä lopullista, nimeä.)
Vastapainoksi muista valittaminen verhoillaan keskusteluissa todella läpinäkyvästi näennäisen kohteliaisuuden ja teennäisen välittämisen hunnuin. Klassikkoesimerkki on valittaminen kuvaamisesta. Tyypillisesti kuvaillaan (pun intended) "kuvaajien laumaa", jossa "joukossa tunnettuja kuvaajia". Tämä joukko "syöksyilee" linnun perässä, "panikoi", "vouhottaa" ja käyttäytyy muutenkin vuohikatraan tavoin. Ja kuka vielä väittää kielen olevan arvoneutraali ilmaisuväline? Surkuhupaisinta on se, että usein kyllä todetaan paikalla olleen nimekkäitä kuvaajia, mutta näitä ei nimetä eikä valokuvia tilanteestakaan edes levitetä, ehkä jotain kunnianloukkaussyytettä peläten tai ajatellen, että ollaan kuitenkin "meidän" puolella. Kohteliaisuuteen on turha vedota tuossa tilanteessa: puhumalla vain nimekkäistä kuvaajista leimataan jokainen kuvaaja, mutta yksilön käyttäytymiseen ei uskalleta puuttua. Yleisölle jatkuva papattaminen "tunnetuista lintukuvaajista" ilman mitään yksilöivää dataa tai dokumenttia leimaa koko lintukuvauskulttuurin, ja tämä on jo tapahtunut. Vetäytyminen näennäisen kohteliaisuuden taakse onkin tällöin tosiasiassa vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan haitallisempaa kuin tyly nimien tai videoiden pamauttaminen esille, koska tällöin epäilyksen varjo langetetaan jokaisen kuvaajan päälle, syyttä*. Muiden vaikeneminen paikalla on myös implisiitti hyväksyntä lintu todellisesti häiritsevälle toiminnalle, mikä Bongariverkon keskusteluissa tuotiinkin esiin. Eräs rauhallinen kaveri totesi myös, että satojen ihmisten joukossa on aina joku, jonka mielestä mikä tahansa lähestyminen on tuomittavaa, jos se tapahtuu kamera kädessä. Tämän takia "ongelmakuvauksen" dokumentointi ja asiasta keskustelu paikan päällä olisi ehdottomasti tarpeen. (Mieleen juolahtaa väistämätön kysymys: onko näitä kuvaajista johtuvia ongelmia oikeasti lähes ollenkaan, koska yhteneväisyyksiä muuhunkin paranoidiin nettihörvellykseen löytyy? Petovihaajien viesteissä esiintyy aina se nimetön mies, joka salakuljettaa susia maaseudulle, maahanmuuttokriittisillä on kavereita joille tapahtuu, naapureita jotka tekevät tai tuttavia joita pelottaa, ja hulluimmilla vihreidenvihaajillakin projisoitu misantropia jää aina vaille sitä lopullista, nimeä.)
Syynä tällaiselle pelokkuudelle nimetä tekijöitä tai dokumentoida omasta mielestään ongelmallisia tapauksia voi olla pelko laista tai sen soveltamisen hankaluus. Bongariverkon keskusteluissa puhuttiin jopa siitä, ettei yksittäistä henkilöä saa kuvata julkisella paikalla (ei pidä paikkansa, koska julkisella paikalla oltiin), mietittiin kuvaustilanteen videon julkaisemista joukkomediassa (lakipykälissä epämääräistä ja harmaata aluetta, jonka laillisuus riippuu kontekstista ja motiivista) sekä kuvien julkaisemista eri medioissa - tätä en aio sivuta laisinkaan. Jos yleisöltä puuttuu täysin tieto siitä, mitä saa ja mitä ei saa kertoa julkisella paikalla toimineen ihmisen toiminnasta, en lähde tosiaan ihmettelemään sitä, ettei tekijöitä edes uskalleta yksilöidä. Suomessa tuomioistuimet eivät lisäksi ole tämänkaltaisten kysymysten suhteen erityisen konsistentteja, joten käräjillä päätös voi olla mitä vaan, joka myös heikentää mahdollisuutta arvioida oman toimintansa rangaistavuutta. Kaiken huipuksi ihmisillä on oikeasti tosi huono muisti, minkä takia silminnäkijätodistuksiin ei poliisinkaan puolella luoteta. Jonkun mielestä kuvaajat varmasti ajoivat linnut lentoon, vaikka paikalla olisi ollut vain yksi koiranulkoiluttaja, ja lintu olisi ollut levoton jo aikaisemminkin. Kourallinen suolaa - moni meistä kyllä tunnustaa muistinsa ihmisimäisen heikkouden, kun tarvis vaatii.
Lopulta päätös häiritä tai olla häiritsemättä jotain lintua on jokaisen oma päätös, ja sille ei ainakaan lainkuuliainen kansalainen mahda yhtään mitään. Omaisuuteen tai fyysiseen koskemattomuusen kohdistuva uhkailu on määritelty Suomessa melko rankaksi rikokseksi, luonnonsuojelulain esiinveto on niin tekopyhää jeesustelua että karskimpaakin hävettää, ja sääntöihin voi vedota vain, mikäli kyseisiä sääntöjä voidaan ja halutaan soveltaa kohteeseen. Jos joku Bongariliittoon kuulumaton ihminen marssii kuvaamaan Helsingin aavikkotaskua ja ajaa linnun lentoon, ei asialle voi tehdä suoranaisesti yhtään mitään. Ja jos asialle tehtäisiin, ei kuvaajilla olisi suurtakaan motivaatiota kuulua Liittoon, sillä tiedon saa joka tapauksessa. Vielä vähemmän asiaa edistää se, että asiasta loukkaantunut ihminen nurisee siitä tunteja myöhemmin jossain internetissä. Ja jos ja kun näihin yhdistetään haluttomuus nimetä ihmisiä, joiden voidaan katsoa toimivan tai toimineen oman tai suuremman yleisön edun vastaisesti, ei sikailuista bongaustilanteissa tulla pääsemään koskaan. Tämä muuten johtaa jossain vaiheessa muuten siihen, että ihmiset alkavat käyttää omaa harkintaansa harvinaisuuksien ilmoittamisessa. Valitettavasti ihmisten harkintakykyyn ei kannata luottaa.
Myöhemmin herännyt ajatus siitä, että tiedonsaantia Lintutiedotuksesta Tiiraan ja toisinkinpäin rajattaisiin on vuonna 2013 BirdLifen ja Bongariliiton jäsenmäärillä ja käytettävissä olevan viestintäteknologian tasolla suorastaan utopistinen, mutta siihen voi palata myöhemminkin.
*Toissatalvena Joensuun Kuhasalossa ollutta lapinpöllöä oli kuulemma jahdattu pitkin rantametsiä ison ja nimekkään kuvaajakaartin toimesta. Tosin tarinan kertoja ei osannut kertoa montako ihmistä paikalla oli ja mitkä heidän nimensä olivat - vaikka nimekkäiksi tunsikin! - mutta katsoi parhaaksi valittaa minulle siitä, miten me kuvaajat (minulla oli kamera mukana tuolloin) häiritsemme lintuja. En itse siis ollut tavannut koko tyyppiä aikaisemmin enkä, myönnetäköön, edes nähnyt koko kyseistä lappariyksilöä. Kameran kantaminen riitti leimausperusteeksi. Joensuussa!
Lopulta päätös häiritä tai olla häiritsemättä jotain lintua on jokaisen oma päätös, ja sille ei ainakaan lainkuuliainen kansalainen mahda yhtään mitään. Omaisuuteen tai fyysiseen koskemattomuusen kohdistuva uhkailu on määritelty Suomessa melko rankaksi rikokseksi, luonnonsuojelulain esiinveto on niin tekopyhää jeesustelua että karskimpaakin hävettää, ja sääntöihin voi vedota vain, mikäli kyseisiä sääntöjä voidaan ja halutaan soveltaa kohteeseen. Jos joku Bongariliittoon kuulumaton ihminen marssii kuvaamaan Helsingin aavikkotaskua ja ajaa linnun lentoon, ei asialle voi tehdä suoranaisesti yhtään mitään. Ja jos asialle tehtäisiin, ei kuvaajilla olisi suurtakaan motivaatiota kuulua Liittoon, sillä tiedon saa joka tapauksessa. Vielä vähemmän asiaa edistää se, että asiasta loukkaantunut ihminen nurisee siitä tunteja myöhemmin jossain internetissä. Ja jos ja kun näihin yhdistetään haluttomuus nimetä ihmisiä, joiden voidaan katsoa toimivan tai toimineen oman tai suuremman yleisön edun vastaisesti, ei sikailuista bongaustilanteissa tulla pääsemään koskaan. Tämä muuten johtaa jossain vaiheessa muuten siihen, että ihmiset alkavat käyttää omaa harkintaansa harvinaisuuksien ilmoittamisessa. Valitettavasti ihmisten harkintakykyyn ei kannata luottaa.
Myöhemmin herännyt ajatus siitä, että tiedonsaantia Lintutiedotuksesta Tiiraan ja toisinkinpäin rajattaisiin on vuonna 2013 BirdLifen ja Bongariliiton jäsenmäärillä ja käytettävissä olevan viestintäteknologian tasolla suorastaan utopistinen, mutta siihen voi palata myöhemminkin.
*Toissatalvena Joensuun Kuhasalossa ollutta lapinpöllöä oli kuulemma jahdattu pitkin rantametsiä ison ja nimekkään kuvaajakaartin toimesta. Tosin tarinan kertoja ei osannut kertoa montako ihmistä paikalla oli ja mitkä heidän nimensä olivat - vaikka nimekkäiksi tunsikin! - mutta katsoi parhaaksi valittaa minulle siitä, miten me kuvaajat (minulla oli kamera mukana tuolloin) häiritsemme lintuja. En itse siis ollut tavannut koko tyyppiä aikaisemmin enkä, myönnetäköön, edes nähnyt koko kyseistä lappariyksilöä. Kameran kantaminen riitti leimausperusteeksi. Joensuussa!
